Inka tuli meille Norjasta toukokuussa 2014. Se on viisivuotisen elämänsä aikana asunut vain kotikennelissään, juossut muutamia valjakkokisoja ja ylipäätään toiminut rekikoirana, niin kuin tällaisen koiran nyt kuuluukin. Sosiaalistaminen on Inkan kohdalla jäänyt vähän vaiheeseen, se on ollut hyvin tottumaton meillä normaalielämään kuuluviin asioihin kuten lapsiin, koviin ääniin, autossa matkustamiseen ja, yllättävää kyllä, myös toisten koirien kanssa viestimiseen. Vaikka se onkin isossa laumassa kasvanut, luulen etteivät tuon lauman koirat ole juuri seurustelleet keskenään samalla tavoin kuin ne meillä juoksutarhassa käytännössä päivittäin tekevät. Tai sitten Inka vain sattuu olemaan luonteeltaan hieman introvertti jos hienosti sanotaan ;)
Kesän kuluessa totutin Inkaa hiljalleen lapsiin, ja juoksutarhassa hengailuun. Siitä huomasi selvästi, ettei se ole tottunut kohtaamaan uusia tilanteita vaan eläisi mieluiten niin, että päivät toistuisivat samanlaisina ilman yllätyksiä. Se ei varsinaisesti ole hermostunut tai erityisen arka, vaan omasta mielestäni yksinkertaisen tottumaton. Sillä ei ehkä ole tarvinut ottaa vastuuta suuremmin mistään aikaisemmassa elämässään vaan se on suurimman osan aikaa päässyt vain menemään "muiden mukana"; ongelmatilanteet se on varmasti mielellään jättänyt muiden ratkaistavaksi.
Elokuussa Inkalla alkoi juoksu ja jouduin siirtämään sen Fenriksen luota tarhaan, jossa oli 1-2 muuta narttua. Inka ei oikein perustanut muutoksesta, mutta ajattelin että pitäähän sen nyt tottua ettei kokoajan voi asua saman kaverin kanssa. Juoksun loputtua Inka alkoi pikkuhiljaa "kääntyä sisäänpäin", ja kun syystreenit alkoivat viimein syyskuun lopulla, se ei tehnyt töitä mitenkään erityisen hyvin. Sillä vaikutti olevan herkät tassut. Aloin kiinnittää huomiota siihen, että se vietti paljon aikaa kopissa. Yhtenä päivänä annoin koirille luita, josta seurasi Inkalle kunnon ummetus. Parafiiniöljyllä ja kipulääkkeellä saatiin kakka lopulta irtoamaan.
Parin päivän kuluttua tästä Inkaa ei enää kiinnostanut syödä normaalia ruokaansa. Kun aikaisemmin ahne husky jättää syömättä, silloin lähdetään eläinlääkäriin! Inka oli myös silminnähden vaisu. Toin sen sisälle, mutta se olisi mieluiten vain maannut pedillä kippurassa. Pohdin että niinköhän tuo on noin valeraskaana (juoksun päättymisestä oli sopivasti kuukausi) tai kohtutulehdusko oli puhjennut.
Seuraavana päivänä otin vein Inkan eläinlääkärille. Ultrassa kohdussa näkyi vähän nestettä, joten diagnoosiksi saatiin kohtutulehdusepäily. Samalla otettiin verinäytteet ja röntgenkuvat mahdollisen vierasesineen varalta. Röntgenkuvat olivat täysin normaalit, tulehdusarvot olivat koholla, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Kipulääke ja kaksi antibioottia ja kotiin toipumaan.
Viiden päivän kuluttua Inka söi edelleen todella huonosti, ja jos jotain sain sen houkuteltua maistamaan, se vaikutti ruokailun jälkeen tulevan kipeäksi. Uusi epäilys oli haimatulehdus, jota varten otettiinkin uudet verinäytteet. Ultrassa kohdussa näkyi edelleen vähän "jotain", mutta kuitenkin vähemmän kuin aiemmin. Verinäytteissä leukkarit yhä koholla, ja mikä mielenkiintoisinta, eosinofiilit todella korkealla (niitä ei ensimmäisissä näytteissä hoksattu tarkistaa). Muut arvot viiterajojen sisäpuolella, joskin albumiini alarajalla. Eli siis ei haimatulehdusta! Tässä vaiheessa Inka oli ollut jo viikon käytännössä syömättä. Pihalle se piti viedä kaulapannasta taluttaen ja sisällä olisi vain halunnut olla pedillä, normaalisti iloista koiraa sai houkutella tulemaan juttusille tai ylipäätään tekemään oikein mitään. Kun sen viimein sai ulos, saattoi kyllä hetken kipitellä ihan iloisena mutta selkeästi se hakeutui vain omiin oloihinsa.
Vaihdettiin vahvempaa kipulääkettä (Tramalia), pistoksena pahoinvoinninestolääkitys, ja nesteytettiin nahan alle. Myös omepratzoli lisättiin lääkecoctailiin suojaamaan vatsalaukkua. Nesteytyksen jälkeen Inka piristyi selvästi ja parin tunnin päästä sillä oli ensimmäistä kertaa yli viikkoon nälkä. Seuraavana päivänä se ei silti edelleenkään syönyt, joten nesteytin sitä uudelleen. Taas tapahtui ihme, ja pari tunnin kuluttua Inka söi. Vähän, mutta kuitenkin. Tässä vaiheessa konsultoitiin jo Univet Oulua ja varattiin aika sinne tarkempiin tutkimuksiin. Univetissä otettiin uudet verinäytteet ja röntgenkuvat ja ultrattiin vielä tarkemmin. Muutosta oli veriarvoissa tullut parissa päivässä niin, että eosinofiilit ja leukkarit olivat laskeneet normaaleiksi, mutta punasoluissa havaittiin lievää anemiaa. Ultrauksen ja uusintaröntgenin perusteella eläinlääkäri päätyi suosittelemaan vatsan avaamista, koska varsinkin ultrassa pohjukaissuolessa näkyi jotain outoa, joka saattaisi olla "pehmeä" vierasesine, esimerkiksi sukka tms. Inka tosin ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta mitään tekstiilejä tai ruoaksi kelpaamatonta kohtaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yksi varteenotettava arvaus oli myöskin rutirexit joita meillä on kopeissa.
Leikkauksessa ei kuitenkaan löytynyt vierasesinettä, eikä mitään muutakaan ihmeellistä. Pohjukaissuolessa oli ollut joku pieni muutos, josta oli otettu koepala, sekä samalla myös suolen seinämästä muutenkin "kun kerran nyt avattiin eikä mitään muutakaan järkevää syytä löytynyt". Eläinlääkäri epäili itsekin, että koepaloista mitään vastauksia saisi, kun päällepäin kaikki näytti niin normaalilta. Kotimatkalle lähdettiin tokkuraisen koiran ja kunnon lääkecoctailin kanssa. Tramalia kipulääkkeeksi, Primperan estämään pahoinvointia, Tylosin suolistoantibiootiksi, Antepsin ja Nexium suojaamaan vatsalaukkua.
Leikkauksesta Inka alkoi toipua pikkuhiljaa. Ruokahalu sillä parantui jo heti leikkauksen jälkeisinä päivinä ja puolentoista viikon kuluttua se alkoi olla jo oma hyväntuulinen itsensä. Tuli häntää heilutellen ovelle vastaan ja kiinnostui jo asioista eri tavalla kuin aiemmin. Koepalavastaukset tulivat kahden viikon kuluttua (tarkalleen ottaen toissapäivänä) ja niistä saatiin kuin saatiinkin se kaivattu diagnoosi: IBD eli inflammatory bovel disease, tulehduksellinen suolistosairaus. Melkolailla tuntematon suuruus minulle, ja sekin vähän mitä tiesin siitä, oli että se koskee pääasiassa kroonisesti ripuloivia tai oksentelevia koiria. Aloitimme sitten kortisonilääkityksen. Nyt menee Prednisonia viikon verran annoksella 1 mg/painokilo/päivä eli Inkalle annan puolikkaan 40 mg tabletista. Sen jälkeen annostusta pienennetään asteittain, mikäli koiran vointi sen kestää. Tylosinit loppuvat seuraavan parin päivän aikana, viimeisen Nexiumin annoin eilen. Jännittää kyllä hieman nähdä, miten tästä eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti