Olemme päässeet kortisoniannoksen tiputtamisessa annostukseen 5 mg joka toinen päivä. Oma operaationsa tämäkin - aina kun annosta lasketaan se vaikuttaa ensimmäisen viikon niin, että ruokahalu huonontuu ja saattaa hetkellisesti jotain muitakin oireita tulla takaisin. Mutta kun ensimmäisestä viikosta pääsee yli, elimistö ilmeisesti alkaa tottua pienempään lääkeannokseen ja ruokakuppikin tyhjenee taas normaalisti. Nyt ollaan reilut kaksi viikkoa menty tuolla 5 mg:n annoksella ja haaveilen, että ensi viikolla puolitan vielä senkin. Sen jälkeen, jos tuulet ovat meille suotuisat, jätän koko kortisonin pois. Silloin pistetään kaikki sormet ja varpaat ristiin ja toivotaan parasta!!
Lunta on taas tämän viikon tullut siihen malliin, että joka päivä ollaan saatu tarpoa uria auki koirien kanssa. Inkakin juoksi tuossa viikolla ensimmäisen vajaan 35 kilometrin treenilenkin, josta vielä puolet mentiin 20-30 sentin umpihangessa. Pohjalla siellä jossain toki oli vanha moottorikelkalla ja lanalla tampattu ura, mutta ei siitä häivähdystäkään enää pinnalla näkynyt. Johtajakoirani Astro teki upeaa työtä ja hyvin varmasti löysi uran ja vei valjakon juuri sinne minne pitikin. Joku on joskus kysynyt, että miten käskytän koiria löytämään uran jos en itsekään ole täysin varma missä se on, puhumattakaan että näkisin sen. Vastasin että en mitenkään. Siinä tilanteessa täytyy vain pitää suu kiinni, luottaa johtajiin ja antaa niiden tehdä työnsä rauhassa. Parhailla johtajakoirilla on myös erinomainen uramuisti - ne saattavat jopa vuosienkin jälkeen muistaa, että joskus on menty tästä, ja vievät erehtymättä valjakon samaa reittiä pitkin kuin aiemminkin.
Kisakalenteriakin olen erehtynyt hieman vilkuilemaan. Jos kaikki menisi kuten elokuvissa, niin myös Inkalla saattaisi olla osa tässä suunnitelmassa. Ensin täytyy tietenkin päästä kortisonista eroon... Lisäravinteina tällä hetkellä se syö edelleen Enteromicroa, johon olen todella tyytyväinen, erinomainen maitohappobakteerivalmiste, ja B-Maxia.Virbacin Dermal - kuivamuona sopii sille hyvin ja vaikuttaisi olevan riittävän tuhtia evästä kovasti työskentelevälle koiralle.
Elämää IBD-koiran kanssa (Inflammatory Bovel Disease). Mukana menossa myös 22 muuta huskya ja pari paimenkoiraa.
perjantai 30. tammikuuta 2015
perjantai 16. tammikuuta 2015
Vaikuttaako kipu käyttäytymiseen?
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt koiran kivusta kirjoittamista. Kaikki varmaan tietävät vastauksen otsikon kysymykseen, mutta se, kuinka paljon ns. huomaamatta jäävä kipu vaikuttaa, voikin olla aika yllättävää. Puusilmäkin arvaa, että jalkaansa linkkaava koira on kipeä, samoin kuin jos tuska on niin voimakas, että koira huutaa. Akuutin tapaturman jälkeen on loogista olettaa koiran tuntevan kipua. Mutta entä silloin, kun se tuleekin hiipimällä? " Tämä nyt on vaan semmonen vähän syrjäänvetäytyvä" , "Tämä on aina reagoinut voimakkaasti yllättäviin tapahtumiin, "Tämä on niin laiska ettei sitä kiinnosta hyppiä ja juosta".... Kyllä, on varmasti paljonkin koiria jotka tekevät yllämainittuja asioita ilman että olisivat kipeitäkään. Mutta väitän silti, että varsinkin krooninen kipu on paitsi vahvasti alidiagnosoitu, myös syy yllättävän moneen käytösongelmaan.
Ei pitäisi koskaan tuudittautua ajatukseen "tämä on husky/terrieri/mikä tahansa korkean kipukynnyksen omaava rotu, kyllä se kestää". Jopa tällä omalla vajaan kolmenkymmenen koiran otannalla voin sanoa, että on äärimmäisen yksilöllistä, miten koira reagoi kipuun. Näistäkin kuitenkin melkein kaikki ovat samaa rotua, suurin osa jopa saman linjan edustajia, ja silti niiden väliset erot ovat valtavat. Varsinkin isommassa laumassa tulisi joka ikinen yksilö tuntea niin hyvin, että ymmärtää jo ennen kuin se koira jumittuu koppiinsa limakalvot valkoisina, että jotain on vialla. Kyllä, eläinlääkäriin vieminen maksaa, mutta se on riski jonka on ottanut hankkiessaan koiran. On melkoisen todennäköistä että jonain kauniina päivänä se koira sairastuu ja on hoidettava. Koiran oppii tuntemaan ainoastaan viettämällä aikaa sen kanssa. Niin yksinkertaista. Ensimmäiset kivusta kertovat merkit ovat usein hienovaraisia, pieniä muutoksia käyttäytymisessä tai liikkumisessa, tavassa työskennellä. Työkoira ei lähtökohtaisesti ole "löysäpäinen paska" vaan ensin kannattaisi ehkä selvittää, onko se kipeä jostain. Aina tämä ei tarkoita välttämättä mitään dramaattista, vaan ihan jo perushieronnalla ja jäähdyttelyillä/lämmittelyillä sekä palautusjuoman käytöllä voidaan vaikuttaa aika moneenkin asiaan. On toki niitä löysäpäisiäkin olemassa, mutta varsinkin jos koira aiemmin on työskennellyt hyvin, kannattaa kivun mahdollisuus selvittää. Myös monet maaniset käytösmallit voivat olla oire kivusta; onhan näitä ympyränjuoksijoita, naapureiden näykkijöitä, hihnan nokassa rähjäkkeitä toki olemassa ihan muutenkin, mutta ei olisi paha ajatus käyttää edes hierojalla. Jatkuvasti ylilkierroksilla olevalle koiralle jo pelkästään se, että se joutuu hetkeksi rauhoittumaan ja pääsee turvalliseen ympäristöön osaavan ihmisen käsiteltäväksi voi olla valtavan rentouttava kokemus joka vaikuttaa moneen asiaan. Lähes aina on nimittäin niin, että kun keho voi hyvin, mielikin voi hyvin.
Tunnustan itsekin tehneeni virheitä kivun arvioinnissa. Kun laumaan muuttaa aikuinen koira, on sen signaalien lukeminen luonnollisesti paljon hatarammalla pohjalla kuin sellaisen, jonka on tuntenut syntymästä saakka. Inka myytiin meille hyvänä rekikoirana, avoimena ja ystävällisenä, hyvinkin potentiaalisena jalostuskoirana. Se koira jonka minä sain, oli kyllä ehkä ystävällinen, mutta arka ja vetäytyvä, eikä edes valjakossa työskentely ollut mitenkään vakuuttavaa. Kyllä se siitä, kunhan sopeutuu, ajattelin. Kesän muuttuessa syksyksi Inkasta tuli entistä vetäytyvämpi ja syystreenien alkaessa en ollut todellakaan sen juoksemisesta vaikuttunut. Että semmonen "huippukoira"... Vasta kun se muutamana päivänä jätti ruokansa syömättä ja viihtyi käytännössä kaiken aikansa kopissaan, alkoivat pienet kellot soida ja lähdettiin lääkäriin. Lopun tarinasta voittekin lukea tämän blogin ensimmäisestä ensimmäisestä postauksesta. Leikkauksen jälkeenkin Inka oli kauan todella arka. Se ei varmaankaan koskaan aiemmin elämässään ollut viettänyt aikaa sisätiloissa, mutta ei se kyllä oikeastaan halunnut tottuakaan. Se suhtautui kauhistuneesti lapsiin ja vaikutti olevan täysin kykenemätön oppimaan uusia asioita.
Kesti aikansa, että löydettiin sopiva lääkitys ja vielä enemmän aikaa, että ruokavalio saatiin säädettyä kohdilleen.
Mutta tiedättekö millainen koira minulla nyt on? Minulla on iloinen, herttainen Inka, joka tekee mielellään ja ahkerasti töitä valjakossa. Olen aika vaikuttunut siitä, että syksyn sairastelun ja täyden treenitauon jälkeen se pystyy jo nyt vetämään kahdenkymmenen kilometrin lenkkejä , sen turkki kiiltää ja lihaksiakin on. Valjakossa sen työskentely näyttää hyvin toisenlaiselta kuin keväällä ja syksyllä. Minulla oli kokoajan tunne, että se kyllä haluaa tehdä, mutta ei syystä tai toisesta pysty. Olisi vain pitänyt luottaa siihen tunteeseen jo silloin!
Lasten kanssa on tapahtunut suuria edistysaskeleita, ei Inka vieläkään mikään halinalle ole, mutta minulle riittää että se sietää heitä ja pystyy olemaan sisällä stressaantumatta elämään kuuluvista äänistä. Inka on myös oppinut muutaman pienen tempun joista se itse on äärettömän ylpeä. Tästä koirasta tuskin mitään terävintä kynää tulee koskaan, mutta on aivan ihanaa nähdä pieniä onnistumisia ja pilkettä sen silmissä, jota itse en ole koskaan aiemmin nähnyt.
Ei pitäisi koskaan tuudittautua ajatukseen "tämä on husky/terrieri/mikä tahansa korkean kipukynnyksen omaava rotu, kyllä se kestää". Jopa tällä omalla vajaan kolmenkymmenen koiran otannalla voin sanoa, että on äärimmäisen yksilöllistä, miten koira reagoi kipuun. Näistäkin kuitenkin melkein kaikki ovat samaa rotua, suurin osa jopa saman linjan edustajia, ja silti niiden väliset erot ovat valtavat. Varsinkin isommassa laumassa tulisi joka ikinen yksilö tuntea niin hyvin, että ymmärtää jo ennen kuin se koira jumittuu koppiinsa limakalvot valkoisina, että jotain on vialla. Kyllä, eläinlääkäriin vieminen maksaa, mutta se on riski jonka on ottanut hankkiessaan koiran. On melkoisen todennäköistä että jonain kauniina päivänä se koira sairastuu ja on hoidettava. Koiran oppii tuntemaan ainoastaan viettämällä aikaa sen kanssa. Niin yksinkertaista. Ensimmäiset kivusta kertovat merkit ovat usein hienovaraisia, pieniä muutoksia käyttäytymisessä tai liikkumisessa, tavassa työskennellä. Työkoira ei lähtökohtaisesti ole "löysäpäinen paska" vaan ensin kannattaisi ehkä selvittää, onko se kipeä jostain. Aina tämä ei tarkoita välttämättä mitään dramaattista, vaan ihan jo perushieronnalla ja jäähdyttelyillä/lämmittelyillä sekä palautusjuoman käytöllä voidaan vaikuttaa aika moneenkin asiaan. On toki niitä löysäpäisiäkin olemassa, mutta varsinkin jos koira aiemmin on työskennellyt hyvin, kannattaa kivun mahdollisuus selvittää. Myös monet maaniset käytösmallit voivat olla oire kivusta; onhan näitä ympyränjuoksijoita, naapureiden näykkijöitä, hihnan nokassa rähjäkkeitä toki olemassa ihan muutenkin, mutta ei olisi paha ajatus käyttää edes hierojalla. Jatkuvasti ylilkierroksilla olevalle koiralle jo pelkästään se, että se joutuu hetkeksi rauhoittumaan ja pääsee turvalliseen ympäristöön osaavan ihmisen käsiteltäväksi voi olla valtavan rentouttava kokemus joka vaikuttaa moneen asiaan. Lähes aina on nimittäin niin, että kun keho voi hyvin, mielikin voi hyvin.
Tunnustan itsekin tehneeni virheitä kivun arvioinnissa. Kun laumaan muuttaa aikuinen koira, on sen signaalien lukeminen luonnollisesti paljon hatarammalla pohjalla kuin sellaisen, jonka on tuntenut syntymästä saakka. Inka myytiin meille hyvänä rekikoirana, avoimena ja ystävällisenä, hyvinkin potentiaalisena jalostuskoirana. Se koira jonka minä sain, oli kyllä ehkä ystävällinen, mutta arka ja vetäytyvä, eikä edes valjakossa työskentely ollut mitenkään vakuuttavaa. Kyllä se siitä, kunhan sopeutuu, ajattelin. Kesän muuttuessa syksyksi Inkasta tuli entistä vetäytyvämpi ja syystreenien alkaessa en ollut todellakaan sen juoksemisesta vaikuttunut. Että semmonen "huippukoira"... Vasta kun se muutamana päivänä jätti ruokansa syömättä ja viihtyi käytännössä kaiken aikansa kopissaan, alkoivat pienet kellot soida ja lähdettiin lääkäriin. Lopun tarinasta voittekin lukea tämän blogin ensimmäisestä ensimmäisestä postauksesta. Leikkauksen jälkeenkin Inka oli kauan todella arka. Se ei varmaankaan koskaan aiemmin elämässään ollut viettänyt aikaa sisätiloissa, mutta ei se kyllä oikeastaan halunnut tottuakaan. Se suhtautui kauhistuneesti lapsiin ja vaikutti olevan täysin kykenemätön oppimaan uusia asioita.
Kesti aikansa, että löydettiin sopiva lääkitys ja vielä enemmän aikaa, että ruokavalio saatiin säädettyä kohdilleen.
Mutta tiedättekö millainen koira minulla nyt on? Minulla on iloinen, herttainen Inka, joka tekee mielellään ja ahkerasti töitä valjakossa. Olen aika vaikuttunut siitä, että syksyn sairastelun ja täyden treenitauon jälkeen se pystyy jo nyt vetämään kahdenkymmenen kilometrin lenkkejä , sen turkki kiiltää ja lihaksiakin on. Valjakossa sen työskentely näyttää hyvin toisenlaiselta kuin keväällä ja syksyllä. Minulla oli kokoajan tunne, että se kyllä haluaa tehdä, mutta ei syystä tai toisesta pysty. Olisi vain pitänyt luottaa siihen tunteeseen jo silloin!
Lasten kanssa on tapahtunut suuria edistysaskeleita, ei Inka vieläkään mikään halinalle ole, mutta minulle riittää että se sietää heitä ja pystyy olemaan sisällä stressaantumatta elämään kuuluvista äänistä. Inka on myös oppinut muutaman pienen tempun joista se itse on äärettömän ylpeä. Tästä koirasta tuskin mitään terävintä kynää tulee koskaan, mutta on aivan ihanaa nähdä pieniä onnistumisia ja pilkettä sen silmissä, jota itse en ole koskaan aiemmin nähnyt.
perjantai 9. tammikuuta 2015
Talven tunnelmia
Kuvat ovat tämän päiväiseltä lumikenkäilyreissulta, jossa Inkakin tarpoi muiden mukana. Joulukiireet alkaa olla nyt selätetty ja voidaan välillä viettää vapaapäivääkin vähän hullutellen :) Inka on voinut hyvin, uusi ruoka selvästikin sopii sille. Töitäkin on päästy tekemään ja vähemmän kylmillä keleillä se on vetänyt pisimmillään 20 km lenkkejä. Kovilla pakkasilla Inka jää kotiin tai juoksee takitettuna lyhyempiä retkiä, ja lounastauollakin vielä laitan sille takin päälle vaikkei olisi niin kylmäkään. Karvaton vatsa kun tuppaa palelemaan aika herkästi.
Olemukseltaankin Inka on kuin eri koira, iloinen ja pirteä, ja se on jälleen alkanut kunnolla leikkimään muiden lauman jäsenten kanssa. Nyt pitää vaan itselle laittaa jäitä hattuun kovasti ja pysyä tässä ruokavaliossa (Virbac Dermal + luuton kalkkuna) sitkeästi, kun se kerran toimii näin hyvin.
Loppuun vielä se pakollinen mahakuva:
On noissa kuvissa toki valokin ihan eri, mutta omaan silmään alkaa näyttää jo huomattavasti paremmalta. Iho on rauhoittunut eikä punoittele, eikä Inka muutenkaan enää juuri kutise. Olen miettinyt että leikkaisiko nuo punertavat karvat tuosta pois, mutta ehkä ne kuitenkin vähän vielä suojaavat ennen kuin uusi turkki kunnolla kasvaa?
Kortisonin vähennykseen olemme taas alkaneet, nyt menee se 10 mg joka toinen päivä. Katsotaan kuinka käy... Tällä hetkellä vasta neljäs päivä kokeilua menossa joten varmaan tuossa ensi viikon tienoilla olen taas viisaampi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)