Jatkohoitoa

Juttelin eilen Univetissä Ninniä hoitavan eläinlääkärin kanssa. Tuli jotenkin tosi rauhallinen mieli. Ninnillähän on nyt eri lääkäri kuin Inkalla oli syksyllä. Silloin koin jääneeni varsin yksin minulle täysin uuden sairauden kanssa - meillä kyllä kuntaeläinlääkärit selvittivät kiitettävästi asioita ja auttoivat minkä pystyivät, mutta diagnoosin tehneeseen lääkäriin en tainnut saada kertaakaan yhteyttä sen jälkeen kun Oulusta lähdettiin.
Mutta nyt on ihan toinen tarina, onneksi! Minä tiedän enemmän ja hoitavaa lääkäriä tuntuu oikeasti kiinnostavan, mitä meille kuuluu ja miten täällä sujuu. Myös ruokavalion suhteen häneltä saa hyvinkin järkeviä ehdotuksia.

Suunnitelma on nyt siis se, että jatkamme kortisonia annoksella 10 mg joka toinen päivä reilun pari viikkoa. Sitten pidetään taas puhelinpalaveri ja suunnitellaan jatkoa. Ruokaan saisi lisätä nyt joko rasvaisempaa kalaa tai kananmunaa, jotta energiapitoisuus kasvaisi ja Ninni toivottavasti alkaisi myös saada vähän painoa takaisin. Kananmunaa on CID-nappulassakin joten siltä osin pysytään vielä eliminaatiodieetin rajoissa. Oli puhetta siitä että ihan villillä kortilla ei nyt kannattaisi alkaa lihoja kokeilemaan, koska suolisto on niin ärtynyt että pyritään pitäytymään nyt ainakin jonkin aikaa tässä ruokavaliossa joka tuntuisi edes kohtuullisesti toimivan. Jos kananmuna ei sovi, voisi ajatella lisäävänsä jotain hyvälaatuista öljyä. Mahdollista närästystä mietittiin myös ja todettiin että koska ruoan jälkeen lattioiden nuolemista (olen itse ajatellut että Ninnillä on vielä nälkä ja se yrittää keräillä muruja lattialta) ja satunnaista röyhtäilyä on esiintynyt, annetaan samalla nyt myös Antepsinia uusi kuuri. Siitä ei kuulemma haittaakaan pitäisi olla.

Pitäkää peukkuja!

Tapaus Ninni

Kuvassa Ninni johdossa ensimmäisessä kilpailussaan Kuusamo Sprintissä äitinsä Flamjan vierellä maaliskuun lopussa, reilua viikkoa ennen kuin painajainen alkoi.

Tarinan alkuosan voi lukea edellisestä postauksesta. Siinä olimme siis jääneet kohtaan, jossa odotettiin koepaloista vastauksia. Koepaloista löytyi eosinofiilinen ja lymfoplasmasyyttinen enteriitti (eosinophilic and lymphoplasmacytic enteritis), jotka Ninnin tapauksessa todennäköisimmin viittaavat ruoka-aineintolerassiin tai yliherkkyyteen. Kyse voi olla myös IBD:stä mikäli oireilu jää pitkäkestoisemmaksi. Eläinlääkäri suositteli eliminaatiodieettiä ja kortisonikuurin aloittamista. Parin päivän googlettelun jälkeen valitsin Ninnille eliminaatioon ruoaksi Specific CID - kuivamuonan ja keitetyn pakastesein. Lisänä menee Möllerin tupla - kapseli, helokkiöljykapseli, Colaid sekä 2 Idoform- maitohappobakteerikapselia päivässä. Tällä hetkellä se syö noin 600 g seitä sekä 1-2 dl nappulaa päivässä, suurempaa kuivamuonamäärää ei suolisto tunnu oikein sietävän.
Kortisonikuuri aloitettiin toukokuun alussa isolla annoksella kuten kuvaan kuuluu, jota sitten lähdettiin kuitenkin asteittain aika nopeasti laskemaan. Ensimmäiset päivät olivat masentavia, Ninni kyllä söi, mutta muuten se vain joi ja nukkui. Vointi piristyi sitä mukaa kun kortisonia vähennettiin, ruokahalun pysyessä kuitenkin hyvänä. Kymmenen päivän kuluttua oltiin suunnitellusti lääkkeistä irti, ulosteet olivat aika hyviä (lue: hyvin lähellä normaalia) ja koira oli reipas, joskin luurangonlaihaksi kuihtunut. Reilun 52 senttiä korkea koira painaa vajaa 13 kiloa... Toki se on kevytrakenteinen, mutta silti...!
Elettiin viime viikon tiistaita, ja Ninni sai napattua toisen koiran suustaan pudottaman koirankeksin. Siitä alkoi ripulointikierre joka johti jo perjantaina täyteen vesiripuliin ja lauantaiaamuna (eilen) se ei sitten enää syönytkään, oli valtavan kipeä ja limakalvot aivan vaaleat. Jo perjantaina soittelin taas Univettiin mutta omaeläinlääkäri ei tietenkään ollut töissä ja jonkin eläintenhoitajan kautta sain ohjeeksi jatkaa kortisonilla siitä mihin oltiin jääty. Lauantaina aamulla oli pakko myös antaa taas Litalginia - se tuntuu auttavan Ninnin kipuun hyvin ja jo tunnin kuluttua lääkkeen antamisesta Ninni suostui syömään. Eilinen meni siis pienin annoksin Ninniä ruokkiessa, tänään ollaan palattu normiannoksiin (3 kertaa päivässä). Ulosteet ovat edelleen ripulia, mutta ei sentään ihan pelkkää vettä. Juuri kirjoittelin Univetin lääkärille taas selostuksen ja avunpyyntömailin soittopyynnön kera.
Kysymys siis kuuluu, miten tästä eteenpäin? Jatketaanko kortisonilla, jos jatketaan niin millä annoksella? Uskaltaako tuon ruoan kanssa alkaa nyt yhtään säätämään, voihan se olla että kuivamuonassa on jokin mikä Ninnin suolistoa ärsyttää, tai siinä kalassa? Vai mennäänkö nyt härkäpäisesti tällä ruokinnalla sinne juhannukseen asti? Periaatteessahan tämä nyt sopii ainakin jotenkin, joskaan ehkä ei täydellisesti. Onko mahdollista että Ninnin suolisto on nyt niin ärtyneessä tilassa että on aivan sama mitä sille antaa, niin kuitenkaan ei sovi? Ja onko mahdollista, että se ei enää palaudu? Tämä tuntuu niin erityisen turhauttavalta siksi, että ennen tätä viimeisintä episodia Ninnillä ehti pari päivää olla täysin normaali, kiinteä uloste. Ja nyt lähdetään taas nollista liikkeelle. Niin paljon kysymyksiä ja veikkaan että saan vastaukseksi, että aika näyttää. Jo kokemuksesta tiedän valmiiksi että autoimmuunisairauksissa se taudinkuva ja -eteneminen on hirvittävän yksilöllistä. Silti, kaipaan toimintasuunnitelmaa. Pieni rohkaisukaan ei olisi pahitteeksi....

                                                          Ninni tänään, 2-vuotispäivänään.

Lottovoitto

Aloitetaan positiivisesta: Inka on ollut ilman kortisonia jo yli 2 kuukautta (!!) ja voi ilmeisen hyvin. Loppukaudesta se oli jopa kovasti tyrkyllä pidemmän matkan kisavaljakkooni, ja olisi lähtenytkin, ellei kohtalo olisi taas pistänyt likaiset näppinsä peliin ja torpedoinut koko reissun. Mutta siitä enemmän myöhemmin...
Kortisonin lopettamisen jälkeen Inkassa tapahtui valtava muutos. Kuiva ja lihakseton koira alkoi muutamassa viikossa kasvattaa lihasta ja karva kiiltää. Silmiin syttyi pilke ja valjakossa yhä pidemmät reissut alkoivat tuntua yhä paremmilta. Myös ensimmäinen kiima sairastumisen jälkeen on ollut ja mennyt, ja nyt ehkä uskaltaa huokaista kun siitä on kulunut reilu kuukausi. Kovasti jännitti miten hormonivaihtelut vaikuttavat sairastumiseen ja oireisiin, mutta ei ainakaan tällä hetkellä mitenkään. Karvan kasvattamisen, ja ilmojen lauhtumisen myötä Inka on myös viimein muuttanut tarhalle takaisin, aluksi totuttelemalla päivisin ja viimeisen pari viikkoa jo öisinkin. Ensimmäiset yöt olin kuulevinani pientä protestointia mutta nyt Inka jo vaikuttaisi taas viihtyvän kavereiden seurassa. Mieluusti se tosin edelleen olisi sisälle tulossa, ainakin yöksi ;)

Ruokavalion olen pitänyt edelleen samana,tosin Enteromicron jätin hiljattain pois. Toisaalta tekisi mieli kokeilla kestäisikö Inka esimerkiksi kanaa, mutta toisaalta, tällä allekirjoittaneen tuurilla, se kuitenkin sairastuisi siitä ja viettäisi taas seuraavat puoli vuotta kortisonilla...

Niin, siitä tuurista sitten.
Hyvin lupaavasti vaikuttaa siltä, että meillä olisi toinenkin IBD-koira. Oikeasti, jo yhdenkin saaminen on superhuonoa onnea, mutta että kaksi; sitä voi lähes verrata lottovoittoon.
Maaliskuun lopussa meillä oli täällä Kuusamossa koiravaljakkokisat, joihin tietenkin osallistuin. Valjakossa juoksi pääasiassa nuoria lupauksia, olihan kyseessä sprinttikilpailu ja halusin niille kisakokemusta. Erityisesti sinä päivänä loisti Ninni, toukokuussa kaksi vuotta täyttävä todella lupaava nuori johtajakoiran alku. Tasan viikko noista kisoista Ninni alkoi ripuloida voimakkaasti. Seuraavina päivinä useampi muukin nuorista koirista oireili vatsallaan, joten ajattelin että kyseessä on joku pöpö jonka saivat kisoista. Suurimmalla osalla tauti meni kuitenkin päivässä ohitse ja ne pysyivät pirteinä ja söivät hyvin. Ninni sen sijaan meni todella vaisuksi ja kipeäksi, kieltäytyi juomasta ja syömästä. Kolmantena päivänä se alkoi olla sen verran huonossa kunnossa että nesteytykseenhän se oli lähdettävä. Päätettiin kokeilla Tylosinia ja Attapectia maksimiannoksella. Pari päivää meni, eikä koiran vointi kohentunut ollenkaan. Vaihdettiin antibiootit voimakkaampiin (metronidatsoli ja joku todella laajakirjoinen ja tehokas ihmisten valmiste, jonka nimeä nyt en vain saa päähäni); ruokahalu parantui hieman mutta ulosteet olivat edelleen löysiä ja parin päivän kuluttua tuli jälleen romahdus voinnissa, koira aivan vesi/veriripulilla ja nesteytykseen. Ennen Tylosinin vaihtoa oltiin myös otettu ulostenäytteet joista tutkittiin giardia ja salmonella; negatiiviset. Tässä kohtaa alettiin epäillä, että josko siellä kuitenkin sitten olisi joku sukka tai muu pehmeä vierasesine vatsalaukussa tai suolistossa, joka ei itsestään tule ulos, vaikka varsinaiseen tukokseen viittaavaa oksentelua ei ollutkaan. Lähdettiin siis taas Oulun Univetiin. Pikaisen tutkimisen jälkeen päädyttiin siihen, että vierasesine voisi olla todennäköinen eli koira leikkauspöydälle. Ennen leikkausta sovittiin myös, että mikäli operaation aikana ei löydy mitään selkeää syytä Ninnin oireilulle, niin siltä otetaan koepalat IBD:n ja PLE:n (Protein Losing Enteropathy) varalta ja poistetaan myös kohtu, koska autoimmuunisairauksissa hormonivaihtelut usein pahentavat oireita. Kului hermostuttavat kolme tuntia, Univetistä soitetaan - mitään vierasesinettä tai muutakaan syytä ei ollut löytynyt. Tässä kohtaa takaraivossa jyskytti vain "ei, ei taas"...
Ninnin heräillessä lääketokkurasta yritin tentata leikanneelta eläinlääkäriltä, voiko tähän huonoon tuuriin olla joku syy, teenkö minä jotain väärin, kun koiratkaan eivät ole suoranaisesti sukua keskenään. En kuulemma tee vaan kyseessä on vain perinnöllinen alttius (jos siis kyseessä on autoimmuunisairaus), joka joillakin yksilöillä puhkeaa, toisilla ei. Yhteistä Ninnille ja Inkalle on se, että molemmat ovat hyvin herkkiä koiria, joskaan en ole kyllä Ninniä koskaan pitänyt erityisen stressiherkkänä yksilönä. Sehän on oma kasvattini joten olen todellakin tuntenut sen jo suunnittelupöydältä saakka. No, jalostukselliset asiat tuntuivat sillä hetkellä kuitenkin toissijaisilta, koska tärkeintä oli saada Ninni toipumaan ja lääkitykset kohdilleen. Lähdimme kotiin RC:n Gastro Intestinal Low Fat - pussukan, Colaid- lisäravinteen, Primperanin ja Antepsinin kanssa. Inkan ruoka, Virbac Dermal, ei Ninnille sopinut suht korkean rasvapitoisuuden vuoksi, ripulioireisiin kun olisi hyvä antaa kevyempää evästä. Kotona kävi ilmi, että Ninni oli ruokavalion muutoksesta eri mieltä ja kieltäytyi säännönmukaisesti syömästä Gastro Intestinalia. Ensimmäisen yön ja seuraavan päivän se oli todella kipeä ja vaisu. Iltaa kohden alkoi hieman piristyä mutta vieläkään ei mikään ruoka kelvannut. Oli kanasuikaletta, possupullaa, broilerin sydäntä.... Yhdelle laihdutuskuurilaiselle oli kuitenkin sulamassa naudanmahaa ja yllätyksekseni Ninni tuli sitä kerjäämään, kun ruokin tätä dieettikoiraa. Annoin palan, se söi, ja toisenkin. Jipii!! Ravintoarvoiltaanhan naudanmaha nyt ei ole kummoinen, mutta pääasia oli, että edes jotain meni vapaaehtoisesti suusta alas. Tämän jälkeen Ninni piristyi silmin nähden ja suostui syömään myös broiskun sydämiä. Se oli kolme päivää oikein reipas ja ulosteetkin ehtivät muuttua normaaleiksi, kunnes taas tuli romahdus. Ensin se alkoi pihalla syödä heinää, sitten meni vatsa löysälle, koira kipeäksi, vesiripulille ja taas syömättömäksi. Seuraavana päivänä nesteytykseen...  Tässä vaiheessa fiilikset alkoivat olla aika turhautuneet. Otimme Ninnistä vielä verinäytteet joissa katsottiin verestä kokonaisproteiini, albumiini ja lipaasi (eli haima-arvo). Nesteytyksen jälkeen Ninni oli edelleen kotona vaisu ja surkea, eikä syönyt. Annoin illalla sille lopulta kipulääkkeen kun emme oman eläinlääkärin kanssa sillä hetkellä enää oikein muutakaan keksineet, millä sen oloa voisi helpottaa. Ja kas, meni pari tuntia, ja Ninni alkoi piristyä, kävi itse juomassa ja halusi ruokaa. Seuraavana päivänä jatkoin edelleen pienillä annoksilla naudanmahaa, raejuustoa ja nappulaa (jota se vihdoin suostui syömään!). Arvelin että josko kuitenkaan se broiskun sydän ei ollut Ninnille sopinut joten se jätettiin sitten ruokavaliosta pois. Verinäytteistäkin tuli tulokset, haima-arvo oli koholla ja proteiiniarvot viiterajojen alapuolella mutta kuitenkin jonkin verran nousseet verrattuna reilun viikon takaisiin. Haima-arvon suhteen oli eläinlääkärin mielestä vaikea sanoa, onko se syy vai seuraus pitkään jatkuneesta suolisto-oireilusta. Oli kuitenkin ajatuksena pitää Ninni mahdollisimman vähärasvaisella ja hyvin sulavalla ruoalla ainakin siihen saakka, kunnes niistä koepaloista tulee vastaukset. Ninni pysyi jälleen reilut kaksi päivää hyvävointisena ja sitten kierre alkoi uudelleen. Tällä kertaa olin kaukaa viisas (tai ainakin viisaampi!) enkä epäröinyt antaa Ninnille kipulääkettä heti kun huomasin aamulla sen olevan kivulias. Ripulointia kesti päivän, mutta illalla se jo sentään söi. Jätin nappulan pois, kun ajattelin, että josko siinä olisi sittenkin se syy... tällaista vuoristorataa on nyt jatkunut yhteensä viikon, vai kaksi? Olen viime päivinä kuitenkin saanut tuon syöksykierteen lyhyemmäksi antamalla rohkeasti kipulääkettä jo alkuvaiheessa, heti kun huomaan että Ninnillä on taas vatsa sekaisin. Tuntuu, että mitä pidempään se on syömättä, sitä huonompaan kuntoon se ehtii mennä, ja sitä vaikeampaa sitä on saada syömään vapaaehtoisesti yhtään mitään. Nyt olen vaiheessa, jossa Ninni syö seitiä ja raejuustoa; kana, naudanmaha ja Gastro Intestinal on nyt lopullisesti pois kuviosta. Voi tietenkin olla, että koiraparan suolisto on nyt muutenkin niin kovilla ettei siedä yhtään mitään. Toisaalta tuntuu tyhmältä ajatella, että entä jos itse pitääkin kierrettä yllä antamalla sille jotain sellaista ruokaa, jota sen elimistö ei kestä... Jännä juttu on vain se, että aina tässä romahdusten välissä Ninnillä on tosi hyviäkin päiviä jolloin uloste on täysin normaalia ja kiinteää. Sitten yhtäkkiä korttitalo hajoaa taas.
Viimeksi tänään olen ollut Univetiin yhteydessä ja tivannut niistä koepaloista vastauksia. Päästäisiin sitten edes hoitamaan jotain. Olkoonkin vaikka se IBD kunhan olisi jotain, mitä tälle tilanteelle voin tehdä.

Jännittäviä aikoja

Viime viikolla jätettiin viimeisetkin kortisonit pois. Nyt jännitetään jatkuuko kaikki näin hyvänä... Viimeisimmän lääkevähennyksen jälkeen (5 mg joka toinen päivä > 2,5 mg joka toinen päivä) tapahtui ruokahalussa selkeä notkahdus muutamaksi päiväksi. Sen sijaan nyt kun loputkin jätettiin pois, en ole oikeastaan huomannut mitään muutosta. Eläinlääkäri tosin sanoikin että 2,5 mg on huskyn kokoiselle koiralle niin mitättömän vähän ettei sillä käytännössä pitäisi olla merkitystä.

Inka on ollut iloinen ja reipas työntekijä, aina se on lähdössä mukaan kun valjasnipun kanssa kävelen pihalle. Pisimmät reissut tehtiin pari viikkoa sitten, kun Inka juoksi kolmen päivän aikana yhteensä 90 km. Se oli selvästi mielissään maisemanvaihdoksesta (uusi reitti), sen sijaan ulkona yöpyminen ei oikein napannut. Lellikki pääsikin sitten toiseksi yöksi sisälle mökkiin, kotonahan se asuu sisällä edelleen (ja jos koiralta kysytään, niin tarhaan ei varmasti ole mikään kiire!).

Ruokavaliosta sen verran että Virbac Dermal näyttäisi sopivan Inkalle oikein hyvin, sen kaverina menee luutonta kalkkunaa. Ainoa tällä hetkellä käytössä oleva ravintolisä on Enteromicro (maitohappobakteeri/ternimaitovalmiste). Inkalle vaikuttaisi olevan juoksu tuloillaan, koska käytös on hieman muuttunut ja turkki alkanut irtoamaan; jotenkin tuntuu ettei öljylisä olisi yhtään pahasta mutta en tiedä, uskaltaako sitä vielä antaa.

Vähemmän pillereitä

Olemme päässeet kortisoniannoksen tiputtamisessa annostukseen 5 mg joka toinen päivä. Oma operaationsa tämäkin - aina kun annosta lasketaan se vaikuttaa ensimmäisen viikon niin, että ruokahalu huonontuu ja saattaa hetkellisesti jotain muitakin oireita tulla takaisin. Mutta kun ensimmäisestä viikosta pääsee yli, elimistö ilmeisesti alkaa tottua pienempään lääkeannokseen ja ruokakuppikin tyhjenee taas normaalisti. Nyt ollaan reilut kaksi viikkoa menty tuolla 5 mg:n annoksella ja haaveilen, että ensi viikolla puolitan vielä senkin. Sen jälkeen, jos tuulet ovat meille suotuisat, jätän koko kortisonin pois. Silloin pistetään kaikki sormet ja varpaat ristiin ja toivotaan parasta!!

Lunta on taas tämän viikon tullut siihen malliin, että joka päivä ollaan saatu tarpoa uria auki koirien kanssa. Inkakin juoksi tuossa viikolla ensimmäisen vajaan 35 kilometrin treenilenkin, josta vielä puolet mentiin 20-30 sentin umpihangessa. Pohjalla siellä jossain toki oli vanha moottorikelkalla ja lanalla tampattu ura, mutta ei siitä häivähdystäkään enää pinnalla näkynyt. Johtajakoirani Astro teki upeaa työtä ja hyvin varmasti löysi uran ja vei valjakon juuri sinne minne pitikin. Joku on joskus kysynyt, että miten  käskytän koiria löytämään uran jos en itsekään ole täysin varma missä se on, puhumattakaan että näkisin sen. Vastasin että en mitenkään. Siinä tilanteessa täytyy vain pitää suu kiinni, luottaa johtajiin ja antaa niiden tehdä työnsä rauhassa. Parhailla johtajakoirilla on myös erinomainen uramuisti - ne saattavat jopa vuosienkin jälkeen muistaa, että joskus on menty tästä, ja vievät erehtymättä valjakon samaa reittiä pitkin kuin aiemminkin.

Kisakalenteriakin olen erehtynyt hieman vilkuilemaan. Jos kaikki menisi kuten elokuvissa, niin myös Inkalla saattaisi olla osa tässä suunnitelmassa. Ensin täytyy tietenkin päästä kortisonista eroon... Lisäravinteina tällä hetkellä se syö edelleen Enteromicroa, johon olen todella tyytyväinen, erinomainen maitohappobakteerivalmiste, ja B-Maxia.Virbacin Dermal - kuivamuona sopii sille hyvin ja vaikuttaisi olevan riittävän tuhtia evästä kovasti työskentelevälle koiralle.

Vaikuttaako kipu käyttäytymiseen?

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt koiran kivusta kirjoittamista. Kaikki varmaan tietävät vastauksen otsikon kysymykseen, mutta se, kuinka paljon ns. huomaamatta jäävä kipu vaikuttaa, voikin olla aika yllättävää. Puusilmäkin arvaa, että jalkaansa linkkaava koira on kipeä, samoin kuin jos tuska on niin voimakas, että koira huutaa. Akuutin tapaturman jälkeen on loogista olettaa koiran tuntevan kipua. Mutta entä silloin, kun se tuleekin hiipimällä? " Tämä nyt on vaan semmonen vähän syrjäänvetäytyvä" , "Tämä on aina reagoinut voimakkaasti yllättäviin tapahtumiin, "Tämä on niin laiska ettei sitä kiinnosta hyppiä ja juosta".... Kyllä, on varmasti paljonkin koiria jotka tekevät yllämainittuja asioita ilman että olisivat kipeitäkään. Mutta väitän silti, että varsinkin krooninen kipu on paitsi vahvasti alidiagnosoitu, myös syy yllättävän moneen käytösongelmaan.

Ei pitäisi koskaan tuudittautua ajatukseen "tämä on husky/terrieri/mikä tahansa korkean kipukynnyksen omaava rotu, kyllä se kestää". Jopa tällä omalla vajaan kolmenkymmenen koiran otannalla voin sanoa, että on äärimmäisen yksilöllistä, miten koira reagoi kipuun. Näistäkin kuitenkin melkein kaikki ovat samaa rotua, suurin osa jopa saman linjan edustajia, ja silti niiden väliset erot ovat valtavat. Varsinkin isommassa laumassa tulisi joka ikinen yksilö tuntea niin hyvin, että ymmärtää jo ennen kuin se koira jumittuu koppiinsa limakalvot valkoisina, että jotain on vialla. Kyllä, eläinlääkäriin vieminen maksaa, mutta se on riski jonka on ottanut hankkiessaan koiran. On melkoisen todennäköistä että jonain kauniina päivänä se koira sairastuu ja on hoidettava. Koiran oppii tuntemaan ainoastaan viettämällä aikaa sen kanssa. Niin yksinkertaista. Ensimmäiset kivusta kertovat merkit ovat usein hienovaraisia, pieniä muutoksia käyttäytymisessä tai liikkumisessa, tavassa työskennellä. Työkoira ei lähtökohtaisesti ole "löysäpäinen paska" vaan ensin kannattaisi ehkä selvittää, onko se kipeä jostain. Aina tämä ei tarkoita välttämättä mitään dramaattista, vaan ihan jo perushieronnalla ja jäähdyttelyillä/lämmittelyillä sekä palautusjuoman käytöllä voidaan vaikuttaa aika moneenkin asiaan. On toki niitä löysäpäisiäkin olemassa, mutta varsinkin jos koira aiemmin on työskennellyt hyvin, kannattaa kivun mahdollisuus selvittää. Myös monet maaniset käytösmallit voivat olla oire kivusta; onhan näitä ympyränjuoksijoita, naapureiden näykkijöitä, hihnan nokassa rähjäkkeitä toki olemassa ihan muutenkin, mutta ei olisi paha ajatus käyttää edes hierojalla. Jatkuvasti ylilkierroksilla olevalle koiralle jo pelkästään se, että se joutuu hetkeksi rauhoittumaan ja pääsee turvalliseen ympäristöön osaavan ihmisen käsiteltäväksi voi olla valtavan rentouttava kokemus joka vaikuttaa moneen asiaan. Lähes aina on nimittäin niin, että kun keho voi hyvin, mielikin voi hyvin.

Tunnustan itsekin tehneeni virheitä kivun arvioinnissa. Kun laumaan muuttaa aikuinen koira, on sen signaalien lukeminen luonnollisesti paljon hatarammalla pohjalla kuin sellaisen, jonka on tuntenut syntymästä saakka. Inka myytiin meille hyvänä rekikoirana, avoimena ja ystävällisenä, hyvinkin potentiaalisena jalostuskoirana. Se koira jonka minä sain, oli kyllä ehkä ystävällinen, mutta arka ja vetäytyvä, eikä edes valjakossa työskentely ollut mitenkään vakuuttavaa. Kyllä se siitä, kunhan sopeutuu, ajattelin. Kesän muuttuessa syksyksi Inkasta tuli entistä vetäytyvämpi ja syystreenien alkaessa en ollut todellakaan sen juoksemisesta vaikuttunut. Että semmonen "huippukoira"... Vasta kun se muutamana päivänä jätti ruokansa syömättä ja viihtyi käytännössä kaiken aikansa kopissaan, alkoivat pienet kellot soida ja lähdettiin lääkäriin. Lopun tarinasta voittekin lukea tämän blogin ensimmäisestä ensimmäisestä postauksesta. Leikkauksen jälkeenkin Inka oli kauan todella arka. Se ei varmaankaan koskaan aiemmin elämässään ollut viettänyt aikaa sisätiloissa, mutta ei se kyllä oikeastaan halunnut tottuakaan. Se suhtautui kauhistuneesti lapsiin ja vaikutti olevan täysin kykenemätön oppimaan uusia asioita.
Kesti aikansa, että löydettiin sopiva lääkitys ja vielä enemmän aikaa, että ruokavalio saatiin säädettyä kohdilleen.
Mutta tiedättekö millainen koira minulla nyt on? Minulla on iloinen, herttainen Inka, joka tekee mielellään ja ahkerasti töitä valjakossa. Olen aika vaikuttunut siitä, että syksyn sairastelun ja täyden treenitauon jälkeen se pystyy jo nyt vetämään kahdenkymmenen kilometrin lenkkejä , sen turkki kiiltää ja lihaksiakin on. Valjakossa sen työskentely näyttää hyvin toisenlaiselta kuin keväällä ja syksyllä. Minulla oli kokoajan tunne, että se kyllä haluaa tehdä, mutta ei syystä tai toisesta pysty. Olisi vain pitänyt luottaa siihen tunteeseen jo silloin!
Lasten kanssa on tapahtunut suuria edistysaskeleita, ei Inka vieläkään mikään halinalle ole, mutta minulle riittää että se sietää heitä ja pystyy olemaan sisällä stressaantumatta elämään kuuluvista äänistä. Inka on myös oppinut muutaman pienen tempun joista se itse on äärettömän ylpeä. Tästä koirasta tuskin mitään terävintä kynää tulee koskaan, mutta on aivan ihanaa nähdä pieniä onnistumisia ja pilkettä sen silmissä, jota itse en ole koskaan aiemmin nähnyt.

Talven tunnelmia

Kuvat ovat tämän päiväiseltä lumikenkäilyreissulta, jossa Inkakin tarpoi muiden mukana. Joulukiireet alkaa olla nyt selätetty ja voidaan välillä viettää vapaapäivääkin vähän hullutellen :)  Inka on voinut hyvin, uusi ruoka selvästikin sopii sille. Töitäkin on päästy tekemään ja vähemmän kylmillä keleillä se on vetänyt pisimmillään 20 km lenkkejä. Kovilla pakkasilla Inka jää kotiin tai juoksee takitettuna lyhyempiä retkiä, ja lounastauollakin vielä laitan sille takin päälle vaikkei olisi niin kylmäkään. Karvaton vatsa kun tuppaa palelemaan aika herkästi.
Olemukseltaankin Inka on kuin eri koira, iloinen ja pirteä, ja se on jälleen alkanut kunnolla leikkimään muiden lauman jäsenten kanssa. Nyt pitää vaan itselle laittaa jäitä hattuun kovasti ja pysyä tässä ruokavaliossa (Virbac Dermal + luuton kalkkuna) sitkeästi, kun se kerran toimii näin hyvin.

Loppuun vielä se pakollinen mahakuva:

On noissa kuvissa toki valokin ihan eri, mutta omaan silmään alkaa näyttää jo huomattavasti paremmalta. Iho on rauhoittunut eikä punoittele, eikä Inka muutenkaan enää juuri kutise. Olen miettinyt että leikkaisiko nuo punertavat karvat tuosta pois, mutta ehkä ne kuitenkin vähän vielä suojaavat ennen kuin uusi turkki kunnolla kasvaa?
Kortisonin vähennykseen olemme taas alkaneet, nyt menee se 10 mg joka toinen päivä. Katsotaan kuinka käy... Tällä hetkellä vasta neljäs päivä kokeilua menossa joten varmaan tuossa ensi viikon tienoilla olen taas viisaampi.