Kesäkuulumiset

Mutta aloitetaan talvikuvalla. Kuvan tummempi johtajakoira on nimittäin Ninni johtamassa hupiajeluretkeä Tankavaaran maisemissa, Saariselän lähellä huhtikuun alussa.

Muutama on kysellyt Ninnin ja Inkan kuulumisia joten tässä nyt pitkästä aikaa jotain. Kuten kuvasta voi päätellä, talvi sujui molempien kanssa yli odotusten. Ninni pääsi joulukuussa kokonaan irti kortisonista ja sen jälkeen sen kehitys oli huimaa. Joulun ajan vielä vähän himmailin sen suhteen ja annoin sille kevyempiä töitä, mutta koska se osoitti kaikin tavoin olevansa valmis ja pystyvä, niin tammi-maaliskuun se sai tehdä hommia ihan yhtä paljon kuin muutkin sisaruksensa (eli paljon). Pääasiassa Ninni juoksi johdossa, joko opasvaljakossa opettelemassa suuntia äitinsä Flamjan vierellä, tai turistivaljakoissa oppaan takana. Paljon hyviä kokemuksia tuli talvesta, uusia haasteita  ja tilanteita, erilaisia olosuhteita ja uria, jopa avointa kenttää (eli hangilla ilman mitään jälkiä) päästiin harjoittelemaan muutama viikko huhtikuussa. Sanoisin, että ihan näppärä johtajakoira Ninnistä on kasvamassa :) Mikä on todellakin enemmän kuin sata jänistä, kun vuosi sitten tilanne oli se, ettei edes tiennyt jääkö koko koira henkiin vai kuihtuuko se käsiin.

Kävi Ninni myös yhdessä kisassakin, Kuusamo Sprintissä, johtajakoirana tietenkin. Se meni hienolla itsevarmuudella, nopeuttahan sillä kyllä riittää. Vieressä juoksee sukulaispoika Luka ja takana pikkusisarukset Louna ja Silla. Itselleni melkein kisan suurin jännitysmomentti oli, miten hyvin Ninnin vastustuskyky kestää kisastressin ja potentiaaliset pöpöt, joten syötin sille ja muille koirille varmuuden välttämiseksi Biobakia viikon ennen kisoja ja toisen viikon niiden jälkeen. Kenellekään ei tullut kisasta mitään, ei edes stressimahaa vaikka keli kisapäivänä oli paksuturkkisille huskeille aika lämmin. Pohdin pitkään Ninnin ottamista mukaan kisavaljakkoon mutta totesin sen siihen mennessä tehneen jo niin paljon töitä eri kenneleissä ja paikoissa, että yksi kisa tuskin enää heilauttaa pakkaa suuntaan tai toiseen. Eikä onneksi heilauttanutkaan :)

Ruokavaliona oli koko talven Pure Naturalin Grain Free Lamb - kuivamuona (lähinnä kuidun ja vitamiinien lähteenä) ja raaka possunliha, välillä annoin myös lammasta. Lisinä sinkki sekä omegakapselit. Aikalailla samalla muotilla mennään edelleen, nyt kesäaikaan mukana on tosin possun kanssa aika paljon myös siikaa koska treenikauden päätyttyä Ninni alkoi pyöristyä. Voitteko kuvitella, minun vuosi sitten luurangonlaiha koirani alkoi oikeasti lihoa (hykertelin mielessäni kun tajusin, että minullahan pitää oikeasti vähentää rasvaa ja pienentää annoskokoa sen ruokamäärästä). Olen välillä kokeillut tavallista lohiöljyä omegalisänä mutta se aiheuttaa selvää närästystä joten on pysyvästi pois kuvioista. Kasviöljyjä Ninni taas näyttää kestävän hyvin, joten annan niitä välillä kuureina. Nyt saatiin ystävältä testiin ihan uusi omegavalmiste, eläinlääkäreiden vastaanotoilla myytävä Omevio. Nutrolin esimerkiksi ei ole Ninnille oikein sopinut joten vähän jännitti, miten lie tämän kanssa käy. Kolmisen viikkoa on nyt syöty tuota Omeviota ja hyvin tuntuu sopivan. Tuossa on ihan minimaalisen pieni annostus 15-kiloiselle koiralle verrattuna vaikka johonkin lohiöljyruokalusikalliseen, joten en tiedä vaikuttaako se sitten närästyksen määrään vai onko vain öljyn laatu niin paljon parempaa.



Inka taas voi ruokavalion puolesta hyvin. Se söi koko talven samaa evästä kuin kaikki muutkin huskyt ja pysyi sillä oikein hyvässä kunnossa; VOM-lihaseosta ja Valion Extra Energy puristenappulaa sinkkilisällä ryyditettynä. Inkan talvea sotki joulukuun juoksun jälkeen alkanut valeraskaus, jonka aikana se meni aivan masentuneeksi. Siitä toivuttuaan aloin ihmettelemään kun suurin osa sen vetoinnosta oli kadonnut; erityisesti alamäissä ja kovemmassa vauhdissa tuntui ettei se halunnut juosta, eikä varsinkaan vetää, ollenkaan. Inkalla on jo rakenteensa puolesta poikkeuksellisen pitkä selkä ja epäilin vahvasti että vika löytyisi sieltä. Keväällä vein sen sitten selkäkuviin mutta suureksi yllätyksekseni kuvat olivat täysin priimat. Onneksi yksi parhaista ystävistäni on oikein pätevä koirahieroja jolle sitten Inkan kanssa seuraavaksi suunnistettiin. Koira olikin kappas vain umpijumissa... Aika paljon hoidettiin heijastealueiden kautta, myös "korvien väliä", Inkahan on luonteeltaan vähän erikoinen ja uusiin tilanteisiin sopeutuminen ottaa aikansa. Parhaillaan sillä on taas juoksu (nyt tosin väli oli normaalin 6 kk aiemman 3 kk sijaan!) ja seuraavan kerran mennäänkin hierontaan taas hoidettavaksi jos valeraskaus meinaa juoksun jälkeen masentaa. Ensimmäisen kerran jälkeen koira piristyi silminnähden ja muuttui yhtäkkiä laumassakin paljon kontaktihakuisemmaksi toisten koirienkin suhteen. Aiemminhan se on ollut lähinnä semmoinen yksikseen puuhastelija juoksutarhassa, mutta nyt se jopa leikki useampaan otteeseen mikä on ennen kuulumatonta :) Olisi ehkä voinut hierottaa sen jo aiemminkin....

Lottovoitto

Aloitetaan positiivisesta: Inka on ollut ilman kortisonia jo yli 2 kuukautta (!!) ja voi ilmeisen hyvin. Loppukaudesta se oli jopa kovasti tyrkyllä pidemmän matkan kisavaljakkooni, ja olisi lähtenytkin, ellei kohtalo olisi taas pistänyt likaiset näppinsä peliin ja torpedoinut koko reissun. Mutta siitä enemmän myöhemmin...
Kortisonin lopettamisen jälkeen Inkassa tapahtui valtava muutos. Kuiva ja lihakseton koira alkoi muutamassa viikossa kasvattaa lihasta ja karva kiiltää. Silmiin syttyi pilke ja valjakossa yhä pidemmät reissut alkoivat tuntua yhä paremmilta. Myös ensimmäinen kiima sairastumisen jälkeen on ollut ja mennyt, ja nyt ehkä uskaltaa huokaista kun siitä on kulunut reilu kuukausi. Kovasti jännitti miten hormonivaihtelut vaikuttavat sairastumiseen ja oireisiin, mutta ei ainakaan tällä hetkellä mitenkään. Karvan kasvattamisen, ja ilmojen lauhtumisen myötä Inka on myös viimein muuttanut tarhalle takaisin, aluksi totuttelemalla päivisin ja viimeisen pari viikkoa jo öisinkin. Ensimmäiset yöt olin kuulevinani pientä protestointia mutta nyt Inka jo vaikuttaisi taas viihtyvän kavereiden seurassa. Mieluusti se tosin edelleen olisi sisälle tulossa, ainakin yöksi ;)

Ruokavalion olen pitänyt edelleen samana,tosin Enteromicron jätin hiljattain pois. Toisaalta tekisi mieli kokeilla kestäisikö Inka esimerkiksi kanaa, mutta toisaalta, tällä allekirjoittaneen tuurilla, se kuitenkin sairastuisi siitä ja viettäisi taas seuraavat puoli vuotta kortisonilla...

Niin, siitä tuurista sitten.
Hyvin lupaavasti vaikuttaa siltä, että meillä olisi toinenkin IBD-koira. Oikeasti, jo yhdenkin saaminen on superhuonoa onnea, mutta että kaksi; sitä voi lähes verrata lottovoittoon.
Maaliskuun lopussa meillä oli täällä Kuusamossa koiravaljakkokisat, joihin tietenkin osallistuin. Valjakossa juoksi pääasiassa nuoria lupauksia, olihan kyseessä sprinttikilpailu ja halusin niille kisakokemusta. Erityisesti sinä päivänä loisti Ninni, toukokuussa kaksi vuotta täyttävä todella lupaava nuori johtajakoiran alku. Tasan viikko noista kisoista Ninni alkoi ripuloida voimakkaasti. Seuraavina päivinä useampi muukin nuorista koirista oireili vatsallaan, joten ajattelin että kyseessä on joku pöpö jonka saivat kisoista. Suurimmalla osalla tauti meni kuitenkin päivässä ohitse ja ne pysyivät pirteinä ja söivät hyvin. Ninni sen sijaan meni todella vaisuksi ja kipeäksi, kieltäytyi juomasta ja syömästä. Kolmantena päivänä se alkoi olla sen verran huonossa kunnossa että nesteytykseenhän se oli lähdettävä. Päätettiin kokeilla Tylosinia ja Attapectia maksimiannoksella. Pari päivää meni, eikä koiran vointi kohentunut ollenkaan. Vaihdettiin antibiootit voimakkaampiin (metronidatsoli ja joku todella laajakirjoinen ja tehokas ihmisten valmiste, jonka nimeä nyt en vain saa päähäni); ruokahalu parantui hieman mutta ulosteet olivat edelleen löysiä ja parin päivän kuluttua tuli jälleen romahdus voinnissa, koira aivan vesi/veriripulilla ja nesteytykseen. Ennen Tylosinin vaihtoa oltiin myös otettu ulostenäytteet joista tutkittiin giardia ja salmonella; negatiiviset. Tässä kohtaa alettiin epäillä, että josko siellä kuitenkin sitten olisi joku sukka tai muu pehmeä vierasesine vatsalaukussa tai suolistossa, joka ei itsestään tule ulos, vaikka varsinaiseen tukokseen viittaavaa oksentelua ei ollutkaan. Lähdettiin siis taas Oulun Univetiin. Pikaisen tutkimisen jälkeen päädyttiin siihen, että vierasesine voisi olla todennäköinen eli koira leikkauspöydälle. Ennen leikkausta sovittiin myös, että mikäli operaation aikana ei löydy mitään selkeää syytä Ninnin oireilulle, niin siltä otetaan koepalat IBD:n ja PLE:n (Protein Losing Enteropathy) varalta ja poistetaan myös kohtu, koska autoimmuunisairauksissa hormonivaihtelut usein pahentavat oireita. Kului hermostuttavat kolme tuntia, Univetistä soitetaan - mitään vierasesinettä tai muutakaan syytä ei ollut löytynyt. Tässä kohtaa takaraivossa jyskytti vain "ei, ei taas"...
Ninnin heräillessä lääketokkurasta yritin tentata leikanneelta eläinlääkäriltä, voiko tähän huonoon tuuriin olla joku syy, teenkö minä jotain väärin, kun koiratkaan eivät ole suoranaisesti sukua keskenään. En kuulemma tee vaan kyseessä on vain perinnöllinen alttius (jos siis kyseessä on autoimmuunisairaus), joka joillakin yksilöillä puhkeaa, toisilla ei. Yhteistä Ninnille ja Inkalle on se, että molemmat ovat hyvin herkkiä koiria, joskaan en ole kyllä Ninniä koskaan pitänyt erityisen stressiherkkänä yksilönä. Sehän on oma kasvattini joten olen todellakin tuntenut sen jo suunnittelupöydältä saakka. No, jalostukselliset asiat tuntuivat sillä hetkellä kuitenkin toissijaisilta, koska tärkeintä oli saada Ninni toipumaan ja lääkitykset kohdilleen. Lähdimme kotiin RC:n Gastro Intestinal Low Fat - pussukan, Colaid- lisäravinteen, Primperanin ja Antepsinin kanssa. Inkan ruoka, Virbac Dermal, ei Ninnille sopinut suht korkean rasvapitoisuuden vuoksi, ripulioireisiin kun olisi hyvä antaa kevyempää evästä. Kotona kävi ilmi, että Ninni oli ruokavalion muutoksesta eri mieltä ja kieltäytyi säännönmukaisesti syömästä Gastro Intestinalia. Ensimmäisen yön ja seuraavan päivän se oli todella kipeä ja vaisu. Iltaa kohden alkoi hieman piristyä mutta vieläkään ei mikään ruoka kelvannut. Oli kanasuikaletta, possupullaa, broilerin sydäntä.... Yhdelle laihdutuskuurilaiselle oli kuitenkin sulamassa naudanmahaa ja yllätyksekseni Ninni tuli sitä kerjäämään, kun ruokin tätä dieettikoiraa. Annoin palan, se söi, ja toisenkin. Jipii!! Ravintoarvoiltaanhan naudanmaha nyt ei ole kummoinen, mutta pääasia oli, että edes jotain meni vapaaehtoisesti suusta alas. Tämän jälkeen Ninni piristyi silmin nähden ja suostui syömään myös broiskun sydämiä. Se oli kolme päivää oikein reipas ja ulosteetkin ehtivät muuttua normaaleiksi, kunnes taas tuli romahdus. Ensin se alkoi pihalla syödä heinää, sitten meni vatsa löysälle, koira kipeäksi, vesiripulille ja taas syömättömäksi. Seuraavana päivänä nesteytykseen...  Tässä vaiheessa fiilikset alkoivat olla aika turhautuneet. Otimme Ninnistä vielä verinäytteet joissa katsottiin verestä kokonaisproteiini, albumiini ja lipaasi (eli haima-arvo). Nesteytyksen jälkeen Ninni oli edelleen kotona vaisu ja surkea, eikä syönyt. Annoin illalla sille lopulta kipulääkkeen kun emme oman eläinlääkärin kanssa sillä hetkellä enää oikein muutakaan keksineet, millä sen oloa voisi helpottaa. Ja kas, meni pari tuntia, ja Ninni alkoi piristyä, kävi itse juomassa ja halusi ruokaa. Seuraavana päivänä jatkoin edelleen pienillä annoksilla naudanmahaa, raejuustoa ja nappulaa (jota se vihdoin suostui syömään!). Arvelin että josko kuitenkaan se broiskun sydän ei ollut Ninnille sopinut joten se jätettiin sitten ruokavaliosta pois. Verinäytteistäkin tuli tulokset, haima-arvo oli koholla ja proteiiniarvot viiterajojen alapuolella mutta kuitenkin jonkin verran nousseet verrattuna reilun viikon takaisiin. Haima-arvon suhteen oli eläinlääkärin mielestä vaikea sanoa, onko se syy vai seuraus pitkään jatkuneesta suolisto-oireilusta. Oli kuitenkin ajatuksena pitää Ninni mahdollisimman vähärasvaisella ja hyvin sulavalla ruoalla ainakin siihen saakka, kunnes niistä koepaloista tulee vastaukset. Ninni pysyi jälleen reilut kaksi päivää hyvävointisena ja sitten kierre alkoi uudelleen. Tällä kertaa olin kaukaa viisas (tai ainakin viisaampi!) enkä epäröinyt antaa Ninnille kipulääkettä heti kun huomasin aamulla sen olevan kivulias. Ripulointia kesti päivän, mutta illalla se jo sentään söi. Jätin nappulan pois, kun ajattelin, että josko siinä olisi sittenkin se syy... tällaista vuoristorataa on nyt jatkunut yhteensä viikon, vai kaksi? Olen viime päivinä kuitenkin saanut tuon syöksykierteen lyhyemmäksi antamalla rohkeasti kipulääkettä jo alkuvaiheessa, heti kun huomaan että Ninnillä on taas vatsa sekaisin. Tuntuu, että mitä pidempään se on syömättä, sitä huonompaan kuntoon se ehtii mennä, ja sitä vaikeampaa sitä on saada syömään vapaaehtoisesti yhtään mitään. Nyt olen vaiheessa, jossa Ninni syö seitiä ja raejuustoa; kana, naudanmaha ja Gastro Intestinal on nyt lopullisesti pois kuviosta. Voi tietenkin olla, että koiraparan suolisto on nyt muutenkin niin kovilla ettei siedä yhtään mitään. Toisaalta tuntuu tyhmältä ajatella, että entä jos itse pitääkin kierrettä yllä antamalla sille jotain sellaista ruokaa, jota sen elimistö ei kestä... Jännä juttu on vain se, että aina tässä romahdusten välissä Ninnillä on tosi hyviäkin päiviä jolloin uloste on täysin normaalia ja kiinteää. Sitten yhtäkkiä korttitalo hajoaa taas.
Viimeksi tänään olen ollut Univetiin yhteydessä ja tivannut niistä koepaloista vastauksia. Päästäisiin sitten edes hoitamaan jotain. Olkoonkin vaikka se IBD kunhan olisi jotain, mitä tälle tilanteelle voin tehdä.

Jännittäviä aikoja

Viime viikolla jätettiin viimeisetkin kortisonit pois. Nyt jännitetään jatkuuko kaikki näin hyvänä... Viimeisimmän lääkevähennyksen jälkeen (5 mg joka toinen päivä > 2,5 mg joka toinen päivä) tapahtui ruokahalussa selkeä notkahdus muutamaksi päiväksi. Sen sijaan nyt kun loputkin jätettiin pois, en ole oikeastaan huomannut mitään muutosta. Eläinlääkäri tosin sanoikin että 2,5 mg on huskyn kokoiselle koiralle niin mitättömän vähän ettei sillä käytännössä pitäisi olla merkitystä.

Inka on ollut iloinen ja reipas työntekijä, aina se on lähdössä mukaan kun valjasnipun kanssa kävelen pihalle. Pisimmät reissut tehtiin pari viikkoa sitten, kun Inka juoksi kolmen päivän aikana yhteensä 90 km. Se oli selvästi mielissään maisemanvaihdoksesta (uusi reitti), sen sijaan ulkona yöpyminen ei oikein napannut. Lellikki pääsikin sitten toiseksi yöksi sisälle mökkiin, kotonahan se asuu sisällä edelleen (ja jos koiralta kysytään, niin tarhaan ei varmasti ole mikään kiire!).

Ruokavaliosta sen verran että Virbac Dermal näyttäisi sopivan Inkalle oikein hyvin, sen kaverina menee luutonta kalkkunaa. Ainoa tällä hetkellä käytössä oleva ravintolisä on Enteromicro (maitohappobakteeri/ternimaitovalmiste). Inkalle vaikuttaisi olevan juoksu tuloillaan, koska käytös on hieman muuttunut ja turkki alkanut irtoamaan; jotenkin tuntuu ettei öljylisä olisi yhtään pahasta mutta en tiedä, uskaltaako sitä vielä antaa.

Vähemmän pillereitä

Olemme päässeet kortisoniannoksen tiputtamisessa annostukseen 5 mg joka toinen päivä. Oma operaationsa tämäkin - aina kun annosta lasketaan se vaikuttaa ensimmäisen viikon niin, että ruokahalu huonontuu ja saattaa hetkellisesti jotain muitakin oireita tulla takaisin. Mutta kun ensimmäisestä viikosta pääsee yli, elimistö ilmeisesti alkaa tottua pienempään lääkeannokseen ja ruokakuppikin tyhjenee taas normaalisti. Nyt ollaan reilut kaksi viikkoa menty tuolla 5 mg:n annoksella ja haaveilen, että ensi viikolla puolitan vielä senkin. Sen jälkeen, jos tuulet ovat meille suotuisat, jätän koko kortisonin pois. Silloin pistetään kaikki sormet ja varpaat ristiin ja toivotaan parasta!!

Lunta on taas tämän viikon tullut siihen malliin, että joka päivä ollaan saatu tarpoa uria auki koirien kanssa. Inkakin juoksi tuossa viikolla ensimmäisen vajaan 35 kilometrin treenilenkin, josta vielä puolet mentiin 20-30 sentin umpihangessa. Pohjalla siellä jossain toki oli vanha moottorikelkalla ja lanalla tampattu ura, mutta ei siitä häivähdystäkään enää pinnalla näkynyt. Johtajakoirani Astro teki upeaa työtä ja hyvin varmasti löysi uran ja vei valjakon juuri sinne minne pitikin. Joku on joskus kysynyt, että miten  käskytän koiria löytämään uran jos en itsekään ole täysin varma missä se on, puhumattakaan että näkisin sen. Vastasin että en mitenkään. Siinä tilanteessa täytyy vain pitää suu kiinni, luottaa johtajiin ja antaa niiden tehdä työnsä rauhassa. Parhailla johtajakoirilla on myös erinomainen uramuisti - ne saattavat jopa vuosienkin jälkeen muistaa, että joskus on menty tästä, ja vievät erehtymättä valjakon samaa reittiä pitkin kuin aiemminkin.

Kisakalenteriakin olen erehtynyt hieman vilkuilemaan. Jos kaikki menisi kuten elokuvissa, niin myös Inkalla saattaisi olla osa tässä suunnitelmassa. Ensin täytyy tietenkin päästä kortisonista eroon... Lisäravinteina tällä hetkellä se syö edelleen Enteromicroa, johon olen todella tyytyväinen, erinomainen maitohappobakteerivalmiste, ja B-Maxia.Virbacin Dermal - kuivamuona sopii sille hyvin ja vaikuttaisi olevan riittävän tuhtia evästä kovasti työskentelevälle koiralle.

Vaikuttaako kipu käyttäytymiseen?

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt koiran kivusta kirjoittamista. Kaikki varmaan tietävät vastauksen otsikon kysymykseen, mutta se, kuinka paljon ns. huomaamatta jäävä kipu vaikuttaa, voikin olla aika yllättävää. Puusilmäkin arvaa, että jalkaansa linkkaava koira on kipeä, samoin kuin jos tuska on niin voimakas, että koira huutaa. Akuutin tapaturman jälkeen on loogista olettaa koiran tuntevan kipua. Mutta entä silloin, kun se tuleekin hiipimällä? " Tämä nyt on vaan semmonen vähän syrjäänvetäytyvä" , "Tämä on aina reagoinut voimakkaasti yllättäviin tapahtumiin, "Tämä on niin laiska ettei sitä kiinnosta hyppiä ja juosta".... Kyllä, on varmasti paljonkin koiria jotka tekevät yllämainittuja asioita ilman että olisivat kipeitäkään. Mutta väitän silti, että varsinkin krooninen kipu on paitsi vahvasti alidiagnosoitu, myös syy yllättävän moneen käytösongelmaan.

Ei pitäisi koskaan tuudittautua ajatukseen "tämä on husky/terrieri/mikä tahansa korkean kipukynnyksen omaava rotu, kyllä se kestää". Jopa tällä omalla vajaan kolmenkymmenen koiran otannalla voin sanoa, että on äärimmäisen yksilöllistä, miten koira reagoi kipuun. Näistäkin kuitenkin melkein kaikki ovat samaa rotua, suurin osa jopa saman linjan edustajia, ja silti niiden väliset erot ovat valtavat. Varsinkin isommassa laumassa tulisi joka ikinen yksilö tuntea niin hyvin, että ymmärtää jo ennen kuin se koira jumittuu koppiinsa limakalvot valkoisina, että jotain on vialla. Kyllä, eläinlääkäriin vieminen maksaa, mutta se on riski jonka on ottanut hankkiessaan koiran. On melkoisen todennäköistä että jonain kauniina päivänä se koira sairastuu ja on hoidettava. Koiran oppii tuntemaan ainoastaan viettämällä aikaa sen kanssa. Niin yksinkertaista. Ensimmäiset kivusta kertovat merkit ovat usein hienovaraisia, pieniä muutoksia käyttäytymisessä tai liikkumisessa, tavassa työskennellä. Työkoira ei lähtökohtaisesti ole "löysäpäinen paska" vaan ensin kannattaisi ehkä selvittää, onko se kipeä jostain. Aina tämä ei tarkoita välttämättä mitään dramaattista, vaan ihan jo perushieronnalla ja jäähdyttelyillä/lämmittelyillä sekä palautusjuoman käytöllä voidaan vaikuttaa aika moneenkin asiaan. On toki niitä löysäpäisiäkin olemassa, mutta varsinkin jos koira aiemmin on työskennellyt hyvin, kannattaa kivun mahdollisuus selvittää. Myös monet maaniset käytösmallit voivat olla oire kivusta; onhan näitä ympyränjuoksijoita, naapureiden näykkijöitä, hihnan nokassa rähjäkkeitä toki olemassa ihan muutenkin, mutta ei olisi paha ajatus käyttää edes hierojalla. Jatkuvasti ylilkierroksilla olevalle koiralle jo pelkästään se, että se joutuu hetkeksi rauhoittumaan ja pääsee turvalliseen ympäristöön osaavan ihmisen käsiteltäväksi voi olla valtavan rentouttava kokemus joka vaikuttaa moneen asiaan. Lähes aina on nimittäin niin, että kun keho voi hyvin, mielikin voi hyvin.

Tunnustan itsekin tehneeni virheitä kivun arvioinnissa. Kun laumaan muuttaa aikuinen koira, on sen signaalien lukeminen luonnollisesti paljon hatarammalla pohjalla kuin sellaisen, jonka on tuntenut syntymästä saakka. Inka myytiin meille hyvänä rekikoirana, avoimena ja ystävällisenä, hyvinkin potentiaalisena jalostuskoirana. Se koira jonka minä sain, oli kyllä ehkä ystävällinen, mutta arka ja vetäytyvä, eikä edes valjakossa työskentely ollut mitenkään vakuuttavaa. Kyllä se siitä, kunhan sopeutuu, ajattelin. Kesän muuttuessa syksyksi Inkasta tuli entistä vetäytyvämpi ja syystreenien alkaessa en ollut todellakaan sen juoksemisesta vaikuttunut. Että semmonen "huippukoira"... Vasta kun se muutamana päivänä jätti ruokansa syömättä ja viihtyi käytännössä kaiken aikansa kopissaan, alkoivat pienet kellot soida ja lähdettiin lääkäriin. Lopun tarinasta voittekin lukea tämän blogin ensimmäisestä ensimmäisestä postauksesta. Leikkauksen jälkeenkin Inka oli kauan todella arka. Se ei varmaankaan koskaan aiemmin elämässään ollut viettänyt aikaa sisätiloissa, mutta ei se kyllä oikeastaan halunnut tottuakaan. Se suhtautui kauhistuneesti lapsiin ja vaikutti olevan täysin kykenemätön oppimaan uusia asioita.
Kesti aikansa, että löydettiin sopiva lääkitys ja vielä enemmän aikaa, että ruokavalio saatiin säädettyä kohdilleen.
Mutta tiedättekö millainen koira minulla nyt on? Minulla on iloinen, herttainen Inka, joka tekee mielellään ja ahkerasti töitä valjakossa. Olen aika vaikuttunut siitä, että syksyn sairastelun ja täyden treenitauon jälkeen se pystyy jo nyt vetämään kahdenkymmenen kilometrin lenkkejä , sen turkki kiiltää ja lihaksiakin on. Valjakossa sen työskentely näyttää hyvin toisenlaiselta kuin keväällä ja syksyllä. Minulla oli kokoajan tunne, että se kyllä haluaa tehdä, mutta ei syystä tai toisesta pysty. Olisi vain pitänyt luottaa siihen tunteeseen jo silloin!
Lasten kanssa on tapahtunut suuria edistysaskeleita, ei Inka vieläkään mikään halinalle ole, mutta minulle riittää että se sietää heitä ja pystyy olemaan sisällä stressaantumatta elämään kuuluvista äänistä. Inka on myös oppinut muutaman pienen tempun joista se itse on äärettömän ylpeä. Tästä koirasta tuskin mitään terävintä kynää tulee koskaan, mutta on aivan ihanaa nähdä pieniä onnistumisia ja pilkettä sen silmissä, jota itse en ole koskaan aiemmin nähnyt.

Talven tunnelmia

Kuvat ovat tämän päiväiseltä lumikenkäilyreissulta, jossa Inkakin tarpoi muiden mukana. Joulukiireet alkaa olla nyt selätetty ja voidaan välillä viettää vapaapäivääkin vähän hullutellen :)  Inka on voinut hyvin, uusi ruoka selvästikin sopii sille. Töitäkin on päästy tekemään ja vähemmän kylmillä keleillä se on vetänyt pisimmillään 20 km lenkkejä. Kovilla pakkasilla Inka jää kotiin tai juoksee takitettuna lyhyempiä retkiä, ja lounastauollakin vielä laitan sille takin päälle vaikkei olisi niin kylmäkään. Karvaton vatsa kun tuppaa palelemaan aika herkästi.
Olemukseltaankin Inka on kuin eri koira, iloinen ja pirteä, ja se on jälleen alkanut kunnolla leikkimään muiden lauman jäsenten kanssa. Nyt pitää vaan itselle laittaa jäitä hattuun kovasti ja pysyä tässä ruokavaliossa (Virbac Dermal + luuton kalkkuna) sitkeästi, kun se kerran toimii näin hyvin.

Loppuun vielä se pakollinen mahakuva:

On noissa kuvissa toki valokin ihan eri, mutta omaan silmään alkaa näyttää jo huomattavasti paremmalta. Iho on rauhoittunut eikä punoittele, eikä Inka muutenkaan enää juuri kutise. Olen miettinyt että leikkaisiko nuo punertavat karvat tuosta pois, mutta ehkä ne kuitenkin vähän vielä suojaavat ennen kuin uusi turkki kunnolla kasvaa?
Kortisonin vähennykseen olemme taas alkaneet, nyt menee se 10 mg joka toinen päivä. Katsotaan kuinka käy... Tällä hetkellä vasta neljäs päivä kokeilua menossa joten varmaan tuossa ensi viikon tienoilla olen taas viisaampi.

Joulun toivotukset

Joulu on meillä täällä Käpälämäessä kiireistä aikaa. Koirat juoksevat asiakastöissä ja me ihmiset teemme kaikkemme varmistaaksemme, että koirat pysyvät parhaassa mahdollisessa kunnossa ja jaksavat päivästä toiseen hyvällä fiiliksellä. Tälläkin hetkellä yksi kappale johtajakoiria makoilee jaloissa nauttimassa "omasta ajasta" :) Pakkasmittari huitelee jossain -29 asteen tietämillä, mutta eihän se meitä haittaa. Ohuempiturkkiset koirat saavat takkia päälleen tai tulevat sisälle yöksi, paksumpiturkkiset nukkuvat edelleen tyytyväisenä paksuilla olkipatjoilla kopeissa, tai osa valintansa mukaan jopa kiepillä lumihangessa.

Ulkona on talven ihmemaa parhaimmillaan. Vaikka kuinka olisi ikänsä täällä asunut, niin kyllä sitä vain pysähtyy ihailemaan ja ihmettelemään. Tykkylumiset puut ja matalalta vaarojen takaa pilkistävät auringonsäteet, illalla tähtien lomassa leiskuvat revontulet ovat vain jotain sellaista jota sanat eivät riitä kuvaamaan. Varsinkin, kun sen kaiken koet koiravaljakon jalaksilta käsin.

Uusi ruoka tuntuu sopivan Inkalle hyvin, vatsa ei ole ollut lainkaan sekaisin. Se tekee nyt todella hyvällä asenteella töitä, on valjakossa helppo ja hiljainen. Toki toipilaana saa vielä enemmän vapaapäiviä kuin "ykköskoirat" mutta silti olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja iloinen. Inka on kovasti mielissään aina kun pääsee mukaan ja näillä pakkasilla saa toki loimen päällensä aina tauoilla. Viime viikolla kävimme eläinlääkärissä vielä varmuuden vuoksi mittauttamassa B12- ja folaattiarvot, ne olivat normalit mutta kuitenkin hieman alhaiset. Ei ehkä tarvetta pistoksille mutta jatkan B-maxia suun kautta annettuna. Inkalla oli painokin noussut reilun kilon lokakuisen leikkauksen jälkeen, joten kyllä sinne jotain imeytyy. Vatsanalus punoittaa edelleen jonkin verran, mutta mielestäni koko ajan vähemmän. Ajattelin ensi viikolla laittaa taas vertailukuvat. Lihaskunto ja turkkikin on varsin hyvä, kun ottaa huomioon mitä kaikkea sille on nyt syksyn aikana ehtinyt tapahtua.  Kortisonia menee 10 mg/päivä, ajattelin että en ala edes yrittää vähentää sitä ennen kuin tämä jouluhärdelli on ohitse - en kuitenkaan pysyisi laskuissa, että mikä päivä se on lääkkeensä saanut ja milloin ei... Isot kiitokset kaikille meitä tänä syksynä auttaneille ja tukeneille, nyt näyttää vihdoin oikein valoisalta ja toivottavasti jatkuukin näin.

Käpälämäen väki toivottaa ihanaa joulun aikaa kaikille ja paljon lunta, liukkaita rekiuria ja uusia seikkailuja vuodelle 2015!

Mahakuvia

Ei  taida sopia lammas. Tai sitten joku muu... Inkalla on jonkun verran aiemminkin punoittanut tuo vatsa, mutta nyt se oli kyllä ärtyneempi kuin aiemmin. Oli nuollut tai kirputtanut niin reippaasti että ihossa oli jopa pieniä haavaumia. Nyt sitten vain syytä etsimään: lammas, jota Inka on saanut kaksi päivää, vaiko Gastro Intestinal- kuivamuona? Vai kalkkuna, jota se on syönyt jo pidempään (en usko, en halua uskoa koska juuri ostin sitä sille 20 kg ;) ) ? Vai viime viikolla ruokavalioon lisätyt kalanmaksaöljykapselit?

Tää on niin tätä.  No voisi huonomminkin olla, jankuttaa optimisti minussa. Mutta tänä aamuna jäi aamuruoka syömättä ja eilen kun Inka oli valjakossa, se ei vetänyt aivan niin täysillä kuin aiemmin. Iho myös kutisee rapsuttaessa niin tuolta vatsan alta kuin myös muualtakin. Seurataan.... Ja lammas jää nyt ekaksi tauolle.

Mukavaa menoa

Inka on päässyt viimeisten päivien aikana taas treenaamaan vähän lisää. Ensin käytiin puolivuotiaita pentuja totuttelemassa valjakkohommiin, ja Inka osoittautui loistavaksi opettajaksi. Kovasti oli taas innoissaan. Toisen kerran sen oli tarkoitus vain juosta valjakon mukana vapaana, mutta niin sinnikkäästi hakeutui omalle paikalleen liinoihin, että pitihän se loppumatkasta päästää vähän vetämäänkin. Treenipäivinä (ja oikeastaan tämän viikon muutenkin) ruoka on maistunut taas hyvin. Gastro Intestinal - nappulat näyttävät kelpaavan ja jopa se peruskalkkuna ja kanakin taas katoaa kupista, ainakin pienen nyrpistelyn jälkeen, jos ei muuten. Liikunta tekee hyvää ;)

Vaihdoin Nutrolin - öljyn Inkalta Möllerin kalanmaksaöljykapseleihin, koska arvelin (en tietenkään viitsinyt tarkistaa) niissä olevan enemmän omega-kolmosta. Ja onhan niissä myös A-, D- ja E-vitamiinia mikä ei varmastikaan tuolle koiralle haitaksi ole. Myös possun sydäntä se on saanut testimielessä tällä viikolla jonkin verran. Kakat ovat ehkä himppusen löysät, mutta muuten ei ole ollut oireita. Paitsi tänään huomasin ihan aavistuksen ihottumaa kuononselällä. Saattaa olla että kuvittelin, mutta jokin siinä punoitti. Otin kuvan varalta, jotta voi viikon päästä verrata onko pahentunut vai parantunut. Oma silmä tuppaa sokeutumaan kun joka päivä samaa kuonoa katselee. Myös vatsanalus punoittaa jonkin verran, mutta otapa siinä sitten selvää että miksi se sitä kirputtaa ja nuolee.

Päivä jota en uskonut näkeväni

Inka pääsi tänään mukaan Ihan Oikealle Treenilenkille. Viime viikollahan se veti kaksi pientä muutaman kilometrin pyrähdystä ja alkuviikosta juoksi tuon 12 kilsan lenkin valjakon mukana vapaana. Koska se ei vaikuttanut edes väsyneeltä tuon 12 kilometrin jälkeen, ja selvästi haki kokoajan paikkaansa liinoissa, uskalsin ottaa sen tänään mukaan. Voi hurja kuinka oli pieni koira mielissään! Hienosti teki koko matkan töitä ja häntä heilui joka tauolla ja lenkin jälkeen. Ihanaa!

Tätä tapausta edelsi pieni lohiöljyepisodi. Eilisiltana Inka, joka ei todellakaan ole koskaan edes ajatellut varastavansa mitään, oli saanut hampaisiinsa lohiöljypullon. Tietenkin rikkonut korkin ja kaatanut sisällön pitkin lattiaa, mitä oletettavimmin myös syönyt siitä hyvän määrän. Suurella jännityksellä jäin odottelemaan seurauksia. Mutta eipä hätiä, yö meni rauhallisesti ja aamulla Inka oli iloinen ja pirteä, ruokakin maistui noin vain. Olen vieläkin hieman hämmentynyt - ei kai se oikeasti voinut mennä näin vähällä ohi?!

Viisi päivää

... Ilman nappulaa ja muutos on ollut melkoinen! Nyt tuo koira viimeinkin syö. Ihan en uskalla huokaista helpotuksesta vielä, mutta hyvältä näyttää. Varsinkin luutonta broileria ja kalkkunaa se tuntuisi syövän suunnilleen niin paljon kuin kuppiin laittaa. Tällä hetkellä menee kolmella tai neljällä aterialla yhteensä noin 600-750 g lihaa päivässä. Siihen tulee lisäksi muutama ruokalusikallinen kermaviiliä tai maustamatonta jogurttia, teelusikallinen pellavansiemenrouhetta, kaksi teelusikallista Multidogia ja teelusikallinen Nutrolin Senioria. Purkista sitten vielä B-Max, Pii-Pet ja Gefilus-tipat.

Myös olemukseltaan Inka on nyt paljon rennompi kuin aikaisemmin. Ei se vieläkään mikään penaalin terävin kynä ole (eika varmaan tule koskaan olemaankaan), mutta tuntuu suhtautuvan hyväntuulisemmin asioihin ja myös sietokyky lapsia kohtaan on parempi. Aggressiivinenhan se ei missään nimessä ihmisiä kohtaan ole vaan ennemmin välttelevä, onneksi. Varsinkin ulkona siedätys sujuu paremmin, Inka on vapaana ja käy välillä hyvinkin läheltä lapsia katsomassa.

Pari päivää sitten otin Inkan ensimmäistä kertaa valjakon mukaan juoksemaan, tosin se oli vapaana. Matka oli vain viisi kilometriä ja tiesin jo etukäteen vauhdin olevan ravailua, joten uskalsin antaa Inkan lähteä mukaan. Olipa se innoissaan! Lenkin jälkeen se toki oli jonkin verran väsynyt mutta ei vaikuttanut kipeältä. Muutoin liikunta on ollut lähinnä pihalla juoksentelua ja pieniä metsälenkkejä tässä lähimaastossa. 

Jos tämä viikonloppu menee hyvin, ajattelin maanantaina kokeilla kortisoniannoksen pienentämistä. Ohje oli, että  kun on viikon ollut oireeton, pitäisi annosta laskea. Katsotaan, miten käy.

Parempi päivä

Nyt ei ole enää oksennuksia näkynyt Primperanin aloittamisen jälkeen. Suunnitelmanani on antaa sitä vielä huomenna ja sen jälkeen katsoa, josko Inka pärjäisi jo ilman.
Kakka oli tosi tiukassa aamulla, olen ehkä antanut liikaa inupektiä tai sitten vaihtoehto on sekin, että tuo luullinen liha aiheuttaa ummetusta. Joka tapauksessa kun sai ensimmäisen tehtyä, niin parin tunnin päästä tuli jo helpommin ulos...  Hauduttelin varalta kuitenkin riisipuuroa uunissa, ei varmaan kuitulisä pahaa tee. Sisäelinseokseen sekoitettuna Inka suostui jopa syömään sitä. Viimeksi riisipuuroa tarjottuani koira suunnilleen sylki kuppiin, vaikka puuro olikin lihaan sekoitettu.

Myös vähemmällä liikunnalla ollaan tänään oltu, lähinnä olen antanut Inkan käppäillä pihalla vapaana. Kovasti odotan että saisinko sen vielä joskus valjakkoon juoksemaan, mutta tällä hetkellä tuo päivä tuntuu hyvin kaukaiselta. Kaverille juuri sanoin aiemmin tänään, että jos olisin ennen leikkausta tiennyt mikä diagnoosi on ja millaista säätämistä tämä tulee olemaan, niin en tiedä olisinko lähtenyt mukaan. Mutta  nyt kun se on päätetty, niin yritetään kyllä löytää tasapaino niin kauan kuin se suinkin koiran kannalta on järkevää. Vaikka Inkasta ei enää ikinä rekikoiraa tulisikaan, niin minulle riittäisi että siitä tulisi koira. Hyvin pienin askelin se edistyy lapsiin siedättymisessä ja selvästi kuitenkin nauttii sisällä olemisesta kaikista pelottavista asioista huolimatta, joten kyllä meillä vielä toivoa on. 

Oksentelua

Inka on nyt pari päivää taas syönyt vähän huonommin - syö kyllä jotain mutta nirpistelee, usein tekee niin että on nälkäisen näköinen, aloittaa syömisen ja sitten muutaman suupalan jälkeen lopettaakin yhtäkkiä. Muuten se on ollut huomattavan hyvällä tuulella, ollaan jo liikuttukin vähän pidempiä lenkkejä ja se jopa spurttailee ja leikkii pentujen kanssa. Väsynyt se toki näiden reissujen jälkeen on ollut, mutta ei kai ole tämmöisen operaation jälkeen ihmekään jos kunto on nollilla. Pikkuhiljaa ylöspäin.
Tänään huomasin Inkan pedillä kaksi oksennuslänttiä, tuotokset se oli toki pistellyt poskeensa mutta jäljet olivat jääneet kankaaseen.  Eilen metsäreissulla se söi hyvällä halulla hirvenpapanoita ja ties mitä muuta epämääräistä, että liekö siinä syytä sitten? Myöskään Biobakia en tietenkään eilen muistanut sille antaa ollenkaan. Noista oksennuksista huolimatta sille on kyllä tänään maistunut ruoka huomattavan paljon paremmin kuin aiempina päivinä. Aamulla käytiin jäällä lenkillä lasten ja koirien kanssa ja Inkakin juoksenteli muiden mukana aivan innoissaan.

Miten tähän on tultu?

Inka tuli meille Norjasta toukokuussa 2014. Se on viisivuotisen elämänsä aikana asunut vain kotikennelissään, juossut muutamia valjakkokisoja ja ylipäätään toiminut rekikoirana, niin kuin tällaisen koiran nyt kuuluukin. Sosiaalistaminen on Inkan kohdalla jäänyt vähän vaiheeseen, se on ollut hyvin tottumaton meillä normaalielämään kuuluviin asioihin kuten lapsiin, koviin ääniin, autossa matkustamiseen ja, yllättävää kyllä, myös toisten koirien kanssa viestimiseen. Vaikka se onkin isossa laumassa kasvanut, luulen etteivät tuon lauman koirat ole juuri seurustelleet keskenään samalla tavoin kuin ne meillä juoksutarhassa käytännössä päivittäin tekevät. Tai sitten Inka vain sattuu olemaan luonteeltaan hieman introvertti jos hienosti sanotaan ;)

Kesän kuluessa totutin Inkaa hiljalleen lapsiin, ja juoksutarhassa hengailuun. Siitä huomasi selvästi, ettei se ole tottunut kohtaamaan uusia tilanteita vaan eläisi mieluiten niin, että päivät toistuisivat samanlaisina ilman yllätyksiä. Se ei varsinaisesti ole hermostunut tai erityisen arka, vaan omasta mielestäni yksinkertaisen tottumaton. Sillä ei ehkä ole tarvinut ottaa vastuuta suuremmin mistään aikaisemmassa elämässään vaan se on suurimman osan aikaa päässyt vain menemään "muiden mukana"; ongelmatilanteet se on varmasti mielellään jättänyt muiden ratkaistavaksi.

Elokuussa Inkalla alkoi juoksu ja jouduin siirtämään sen Fenriksen luota tarhaan, jossa oli 1-2 muuta narttua. Inka ei oikein perustanut muutoksesta, mutta ajattelin että pitäähän sen nyt tottua ettei kokoajan voi asua saman kaverin kanssa. Juoksun loputtua Inka alkoi pikkuhiljaa "kääntyä sisäänpäin", ja kun syystreenit alkoivat viimein syyskuun lopulla, se ei tehnyt töitä mitenkään erityisen hyvin. Sillä vaikutti olevan herkät tassut. Aloin kiinnittää huomiota siihen, että se vietti paljon aikaa kopissa. Yhtenä päivänä annoin koirille luita, josta seurasi Inkalle kunnon ummetus. Parafiiniöljyllä ja kipulääkkeellä saatiin kakka lopulta irtoamaan.
Parin päivän kuluttua tästä Inkaa ei enää kiinnostanut syödä normaalia ruokaansa. Kun aikaisemmin ahne husky jättää syömättä, silloin lähdetään eläinlääkäriin! Inka oli myös silminnähden vaisu. Toin sen sisälle, mutta se olisi mieluiten vain maannut pedillä kippurassa. Pohdin että niinköhän tuo on noin valeraskaana (juoksun päättymisestä oli sopivasti kuukausi) tai kohtutulehdusko oli puhjennut.

Seuraavana päivänä otin vein Inkan eläinlääkärille. Ultrassa kohdussa näkyi vähän nestettä, joten diagnoosiksi saatiin kohtutulehdusepäily. Samalla otettiin verinäytteet ja röntgenkuvat mahdollisen vierasesineen varalta. Röntgenkuvat olivat täysin normaalit, tulehdusarvot olivat koholla, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Kipulääke ja kaksi antibioottia ja kotiin toipumaan.
Viiden päivän kuluttua Inka söi edelleen todella huonosti, ja jos jotain sain sen houkuteltua maistamaan, se vaikutti ruokailun jälkeen tulevan kipeäksi. Uusi epäilys oli haimatulehdus, jota varten otettiinkin uudet verinäytteet. Ultrassa kohdussa näkyi edelleen vähän "jotain", mutta kuitenkin vähemmän kuin aiemmin. Verinäytteissä leukkarit yhä koholla, ja mikä mielenkiintoisinta, eosinofiilit todella korkealla (niitä ei ensimmäisissä näytteissä hoksattu tarkistaa).  Muut arvot viiterajojen sisäpuolella, joskin albumiini alarajalla. Eli siis ei haimatulehdusta! Tässä vaiheessa Inka oli ollut jo viikon käytännössä syömättä. Pihalle se piti viedä kaulapannasta taluttaen ja sisällä olisi vain halunnut olla pedillä, normaalisti iloista koiraa sai houkutella tulemaan juttusille tai ylipäätään tekemään oikein mitään. Kun sen viimein sai ulos, saattoi kyllä hetken kipitellä ihan iloisena mutta selkeästi se hakeutui vain omiin oloihinsa.
Vaihdettiin vahvempaa kipulääkettä (Tramalia), pistoksena pahoinvoinninestolääkitys, ja nesteytettiin nahan alle. Myös omepratzoli lisättiin lääkecoctailiin suojaamaan vatsalaukkua. Nesteytyksen jälkeen Inka piristyi selvästi ja parin tunnin päästä sillä oli ensimmäistä kertaa yli viikkoon nälkä. Seuraavana päivänä se ei silti edelleenkään syönyt, joten nesteytin sitä uudelleen. Taas tapahtui ihme, ja pari tunnin kuluttua Inka söi. Vähän, mutta kuitenkin. Tässä vaiheessa konsultoitiin jo Univet Oulua ja varattiin aika sinne tarkempiin tutkimuksiin. Univetissä otettiin uudet verinäytteet ja röntgenkuvat ja ultrattiin vielä tarkemmin. Muutosta oli veriarvoissa tullut parissa päivässä niin, että eosinofiilit ja leukkarit olivat laskeneet normaaleiksi, mutta punasoluissa havaittiin lievää anemiaa. Ultrauksen ja uusintaröntgenin perusteella eläinlääkäri päätyi suosittelemaan vatsan avaamista, koska varsinkin ultrassa pohjukaissuolessa näkyi jotain outoa, joka saattaisi olla "pehmeä" vierasesine, esimerkiksi sukka tms. Inka tosin ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta mitään tekstiilejä tai ruoaksi kelpaamatonta kohtaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Yksi varteenotettava arvaus oli myöskin rutirexit joita meillä on kopeissa.
Leikkauksessa ei kuitenkaan löytynyt vierasesinettä, eikä mitään muutakaan ihmeellistä. Pohjukaissuolessa oli ollut joku pieni muutos, josta oli otettu koepala, sekä samalla myös suolen seinämästä muutenkin "kun kerran nyt avattiin eikä mitään muutakaan järkevää syytä löytynyt". Eläinlääkäri epäili itsekin, että koepaloista mitään vastauksia saisi, kun päällepäin kaikki näytti niin normaalilta. Kotimatkalle lähdettiin tokkuraisen koiran ja kunnon lääkecoctailin kanssa. Tramalia kipulääkkeeksi, Primperan estämään pahoinvointia, Tylosin suolistoantibiootiksi, Antepsin ja Nexium suojaamaan vatsalaukkua.
Leikkauksesta Inka alkoi toipua pikkuhiljaa. Ruokahalu sillä parantui jo heti leikkauksen jälkeisinä päivinä ja puolentoista viikon kuluttua se alkoi olla jo oma hyväntuulinen itsensä. Tuli häntää heilutellen ovelle vastaan ja kiinnostui jo asioista eri tavalla kuin aiemmin. Koepalavastaukset tulivat kahden viikon kuluttua (tarkalleen ottaen toissapäivänä) ja niistä saatiin kuin saatiinkin se kaivattu diagnoosi: IBD eli inflammatory bovel disease, tulehduksellinen suolistosairaus. Melkolailla tuntematon suuruus minulle, ja sekin vähän mitä tiesin siitä, oli että se koskee pääasiassa kroonisesti ripuloivia tai oksentelevia koiria. Aloitimme sitten  kortisonilääkityksen. Nyt menee Prednisonia viikon verran annoksella 1 mg/painokilo/päivä eli Inkalle annan puolikkaan 40 mg tabletista. Sen jälkeen annostusta pienennetään asteittain, mikäli koiran vointi sen kestää. Tylosinit loppuvat seuraavan parin päivän aikana, viimeisen Nexiumin annoin eilen. Jännittää kyllä hieman nähdä, miten tästä eteenpäin.